(Texeira menee.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
KUNINGAS. THERESIA.
THERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani. Laupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa vihollisillenne!
KUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?
THERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne, pelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää suurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä — niin; mutta jokaisella on oikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O, olen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni heidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet, ovat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän omaan oikeudentuntoonne.
KUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen vannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina pidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on kaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin tekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet veripunaisiksi.
THERESIA. Mutta, sire, — ainakin veljenne, — hänet teidän täytyy pelastaa.
KUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan. Kauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää henkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan vaivaan.
THERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan).