BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea, koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, — ei — vihdoinkin — — ah!
ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah,
Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö.
(Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme
maan päällä toisemme.
BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, — ajatteleppas — vapaaksi!
ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.
BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, — puhun totta.
ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen saanut oikeutta — vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna, täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.
BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O, kuinka viipyvät!
ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan; nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! —
BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta kuolemasta. Minä rukoilen, — pakene!
ELVAS. Entä sinä itse?