MUNKKI. Kauhistuu — ja on vaiti.
(Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)
MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, — niinkuin maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä — ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla, jalansijaa vailla.
LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.
MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi.
Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.
LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni. Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin vastaan, — sen tiedän sitä paremmin.
MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!
LAFOENS. Nämäkö sanat — sinä sanot — minulle?
MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta — tämä jättiläispuu, jota on kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, — on laho ja kaatuu pian.
LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä sanojasi?