MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni on mennyt hukkaan, — silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.
LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen, joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin ennen?
MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran: mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, — meidän luona on edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus: olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan meitä jesuiittoja varten?
LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?
MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi, enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni, tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, — annan sinulle valasi takaisin.
LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä, jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata koskaan olla turha.
MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, — silponut käden, jolla piteli valtikkaa, — Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet ja kärsineet?
LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi suoritus tehtävä maan kanssa, — minun ei tarvis mainita muuta kuin nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.
MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa. Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin ja huudahtaa) Miguel! Poikani!
LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?