Saman tunnelman tuotteita ovat myös molemmat tragediat "Ratcliff" ja "Almanzor". "Ratcliff" ei oikeastaan ole muuta kuin draamaksi muodostettu ballaadi, jossa on kummitusmainen, kaamea sisällys ja harmaansynkkä skotlantilainen pilvivalaistus. Tärkeämpi on "Almanzor". Heinen murtunut tuska on saanut siinä tilaisuuden kääntää vihansa tiettyyn esineeseen; hän syyttää siinä kristinopin antaneen aihetta siihen rikkinäisyyteen, joka vallitsee elämässämme. Näytelmä tapahtuu heti Granadan kukistumisen jälkeen; niiden maurien joukossa, jotka silloin siirtyivät kristinuskoon, on myös Aly ja hänen tyttärensä Zuleima. Sitä vastoin säilyttää Zuleiman rakastaja, Almanzor, isiensä uskon vakaasti sydämmessään ja muhammettilaisuuden jouduttua perikatoon Espanjassa hän pakenee meren yli Afrikaan. Ikävä ajaa hänet kuitenkin takaisin morsiamensa luo, hän näkee tämän jälleen, he rakastavat toisiaan vieläkin, mutta usko erottaa heidät; Zuleima ei rohkene noudattaa sydämmensä luonnollista kehoitusta, hän näkee aina ankarakatseisen ristiinnaulitun kuvan sulkevan häneltä tien sydämmensä päämaaliin — innokkaasti hän vaatii Almanzoria kääntymään uuteen uskoon, hän tahtoo vakuuttaa tälle, että kristittyjen elämä, että heidän jumalansa on rakkaus. Almanzor sen sijaan todistaa hänelle, että kristinusko on orjien uskonto, ihmishengen jaloimpien, luonnollisimpien tunteiden iankaikkinen itsemurha ja uhriveri sen ainoa oikea tunnuskuva. Zuleima tuntee sydämmessään Almanzorin olevan oikeassa, mutta pelkää helvettiä ja työntää hänen pois luotaan. Almanzor, joka raivoten huomaa rakkautensa esineen liukuvan pois käsistään, estää sen murhaamalla itsensä ja hänet. Kaikki ne synkät seuraukset, joihin kristillinen dualismi äärimmäisiin päätelmiinsä kehitettynä johtaa, kaikki luonnollisen tunteen vavahtelevat vastahakoisuuudet ristin ja kuoleman mysterioita kohtaan ovat esitetyt intohimoisella puolueellisuudella. Paitsi itse tendenssillään ahdistaa kappale lukuisilla pienillä suoranaisilla, usein joltisenkin tarpeettomilla hyökkäyksillä kristityitä. Niinpä esim. kun Almanzor, matkustajana, pyytää yösijaa Alyn linnassa, vastaa portinvartia vihaisesti: 'Ja mitä vieraanvaraisuuteen tulee, niin se on
Vain vanha tapa pakanuudenaikuinen, vapaaksi jost' on tää hurskas huone päässyt. Siis hyvästi!'
Heinen hyökkäykseltä kristinuskoa vastaan taittaa "Almanzorissa" kuitenkin kärjen se seikka, että kaikki tämän uskon tunnustajat, jotka kappaleessa esiintyvät, ovat uskonluopioita ja lähtevät siis pohjaltaan samoista edellytyksistä kuin ne, joita vastaan he taistelevat.
* * * * *
Samaan aikaan kuin "Buch der Liederin" (Laulujen kirjan) kirjoitti Heine teoksen, joka hetkellisesti herätti vielä suurempaa huomiota ja toi ilmi toisen puolen hänen luonteestaan. Se oli hänen teoksensa "Reisebilder" (Matkakuvia). Nuorekkaan vapaa, jopa vallaton sävy on näille matkakertomuksille ominainen, mutta yleisöstä tuntui niin miellyttävältä tehdä nuoren ja rakastettavan ylioppilaan seurassa pienoinen kiertomatka ympäri Saksanmaata, Englantia ja Italiaa; hän lausui huomautuksensa niin kainostelematta kaikesta, hänellä oli aina sukkelia päähänpistoja, hän tunsi niin hyvin vanhat tarinat ja hän kuvasi niin ihanasti Pohjanmerta suurenmoisissa meritauluissa. Toisinaan hänen leikinlaskunsa tosin oli melkoisen vapaata ja välistä hän saattoi yleisön sangen arveluttaviin seuroihin, mutta se annettiin hänelle halusta anteeksi hänen rakastettavuutensa ja hyväkuntoisuutensa vuoksi. Iloinen ylioppilas paha kyllä huomasi sen kuitenkin ja antoi ylimielisyytensä vietellä itsensä liian usein kutittamaan yleisön heikkoja puolia. Paljon on valitettu sitä, etteivät Heinen päähänpistot säästä mitään, ettei ole mitään hänessä itsessään eikä muissa, jota hän pitäisi pyhänä. Mitä "Matkakuviin" tulee, on tämä valitus kuitenkin useimmittain väärä. On pidettävä mielessä, mihin aikaan ne ilmestyivät — tuona restauratsionin tukehduttavana, painostavana ja valheellisena aikakautena, jolloin vallassa oleva ylimystö liitti monien vanhojen syntiensä lisäksi viimeisen ja suurimman — ulkokultaisuuden. Kun Heine sen vuoksi koomillisella paatoksella kertoo, että ennen oli hänen ihanteenansa olleet omenakakut, mutta nyt muka rakkaus, vapaus, totuus ja krapukeitto, niin se tosin kuuluu ankaralta, mutta ne ihanteet, joita silloin sanottiin vapaudeksi, totuudeksi ja rakkaudeksi olivat vain tyhjiä puheenparsia, naamioita, jotka peittivät kuolleiden kasvoja, eivätkä siis arvokkaampia kuin krapukeitto tai omenakakut. Ne kaksi sananpartta, joilla aika varsinkin ylvästeli, olivat saksalainen isänmaallisuus ja uskonnollinen hurskaus. Isänmaallisuus oli tyhjä korusana, sillä se tahdottiin itsekkäiden etujen vuoksi kytkeä kiinni oloihin, jotka meidän aikanamme ovat mahdottomat, joiden tarkoituksena oli palauttaa keskiaikaiset laitokset ja keskiajan henki, lyhyesti sanoen: samalla kun siitä pidettiin suurinta melua, tunnettiin sitä todellisuudessa kaikista vähimmin. Uskonnollinen hurskas oli myös tyhjä korusana, sillä siinä ei ollut yhtään voimaa; ylimystön hermot olivat heikontuneet vanhojen irstailujen ja vallankumouksen järkytysten vuoksi, se haki nyt lepopaikakseen hiljaista luostarikappelia, johon valo virtasi hillittynä, jossa hymisi uneen tuudittava urkujen soitto ja pyhimysten kuvat seisoivat hiutuvina komeroissaan — kauranliemihoitoa heikoille vatsoille, jolle Heinen nuorekas voima oli oikeutettu nauramaan. — Mutta tästäkin ajasta tuli loppu. Liian monta epäterveellistä höyryä oli kokoontunut, liian monta painostavaa pilveä kertynyt yhteen, silloin välähti salama, joka pani valtaistuimet vapisemaan, Heinäkuun vallankumous puhkesi ilmi ja vapaat raikkaat tuulahdukset kiertelivät taas ylt'ympäri Eurooppaa. Heine tervehti innostuneena näitä tapahtumia, hän selitti, että nyt oli hetki lyönyt, jolloin 18:n vuosisadan rikkinäisyys sovitettaisiin, nyt oli Eurooppa vihkiytyvä morsiamensa vapauden kanssa ja hänen laulunsa olivat tilaisuutta varten sepitettyjä häähymnejä. Hän tunsi Saksanmaan liian ahtaaksi ja matkusti Parisiin. Ryhmä kirjailijoita muodosti piirin hänen ympärilleen, jotka samojen aatteiden elähyttäminä piirsivät uudenaikaisen vapaamielisyyden lippuunsa. He sanoivat itseään "nuoreksi Saksaksi". Heine oli heidän lipunkantajansa ja profeettansa. Ne kirjoitukset, jotka hän näiden vaikutusten alaisena sepitti, eivät yleensä tarjoa kovinkaan virkistävää näkyä, ne ovat sisällykseltään pääasiallisesti tieteellisiä ja valtiollisia, ja kuuluvat siihen kirjallisuusalaan, joka pakosta Heinelle epäonnistui, koska häneltä puuttui varmoja periaatteita ja historiallista silmää. Ne ovat kirjoitetut loistavalla suorasanaisella tyylillä, joka siroudessa ja taipuvaisuudessa hakee vertaistansa, musertavalla älyn terävyydellä, mutta kuten aina on laita kirjoitusten, joita häiritsevät yllämainitut Heinen tapaiset virheet, on niissä onnistunutta ainoastaan se mikä on kielteistä, poleemista laatua; mitä positiivista niissä sen sijaan on, se on tavallisesti tyhjää jaaritusta. Heine ei voi näissä kirjoituksissaan koskaan pidättyä päähänpistoista, olivatpa ne kuinka kyynillisiä, kuinka sopimattomia, kuinka loukkaavia tahansa, mutta juuri sen vuoksi että hän ei pysty teeskentelemään, ei hänen kykynsä koskaan häikäise eikä saa lahjotuksi arvostelukykyämme, vaan antaa meille tilaisuuden itse punnita asioita. Heinen poleemiset sukkeluudet olivat tähdätyt, voidaan sanoa, koko silloista Saksanmaata vastaan. Ne olivat suunnatut vapautussotien nuorisoa vastaan, joka nyt oli ehtinyt varttua mies-ikään ja astunut hallitsemaan yleistä ajatustapaa. Ne olivat rehellisiä, isänmaallisia, hurskaita kunnon miehiä, mutta niin ahdasmielisiä, että se himmensi kaikki nämä heidän hyvät ominaisuutensa ja oikeutti Heinen hyökkäykset, niin hävyttömiä ja vastenmielisiä kuin ne olivatkin. He eivät olleet samanlaisia kuin ylimyksellinen seurapiiri ennen vuotta 1830, ei, heidän hurskautensa oli vilpitöntä, heidän isänmaallisuutensa lämmintä, heidän siveellisyytensä korutonta, mutta he seisoivat kivettyneinä vuoden 1815 kannalla eivätkä käsittäneet, että aika oli vierähtänyt eteenpäin. Mieletön viha kaikkea ranskalaista ja ylenkatse kaikkea ei-germaanista vastaan, epäluulo kaikkea uskonnollista valistusta kohtaan, oikea säädyllisyydenraivo ne olivat välttämättömiä ominaisuuksia jokaiselle, ken heidän silmissään tahtoi käydä tosisaksalaisesta. Tämä oli Don Quixottemaisuutta ja Heine oli sen Cervantes. Ero on vain siinä, että Cervantes todella seisoo kuvattavansa yläpuolella ja levittää sen vuoksi kaunista, sovittavaa valoa surullisen ritarinsa yli, Heine sitä vastoin taistelee poleemisella, epäkauniilla katkeruudella.
Yltiögermaanisen suunnan pääedustaja kirjallisuudessa oli niin sanottu "Schwabilainen koulu", ja Menzelin toimittama Stuttgartin "Litteraturblatt" sen äänenkannattaja. Tässä lehdessä nostettiin nyt kova huuto, Saksanmaa julistettiin olevan vaarassa, koska sitä uhkasi Heinen ja koko nuoren Saksan salaliitto uskontoa, siveellisyyttä ja isänmaata vastaan. Jos olisi pysytty kirjallisen polemiikin rajoissa, ei luonnollisesti olisi ollut mitään muistuttamista, mutta salaisilla viittauksilla saatiin liittokokous 1835 julkaisemaan Heineä ja hänen mukanaan seuraavia kirjailijoita: Gutzkowia, Wienbargia, Laubea, Kühneä ja Mundtia vastaan käsky, että heidän kirjoituksensa epäuskonnollisina ja epäsiveellisinä kiellettäisiin; eikä vielä siihenkään tyydytty — vaan harjoitettiin ennakkosensuuria ja ulotettiin sama kielto niihinkin kirjoituksiin, joita nämä kirjailijat mahdollisesti vastaisuudessa aikoivat julkaista. Kajottiinpa heihin mieskohtaisestikin. Heine ja Laube olivat Parisissa, heitä ei sen vuoksi voitu saada käsiin, mutta Gutzkow ja Kühne pantiin vankeuteen. Että kaikki tämä paljon enemmän hyödytti kuin vahingoitti Heineä, oli luonnollista, se martyyrinosa, minkä nämä tapahtumat hänelle määräsivät, sai yleisön mielen kääntymään kokonaan hänen puolellensa ja hänen vihamiehensä himmensivät häpeällisellä menettelytavallaan omien aatteidensa puhtautta. Liittokokouksen päätös herätti kaikkialla niin suurta tyytymättömyyttä, ettei sitä voitu toimeenpanna, vaan se oli muutaman vuoden kuluttua peruutettava.
Ne kirjoitukset, jotka Heine tähän aikaan, s.o. heti Heinäkuun vallankumouksen jälkeen julkaisi, ovat koottuina sarjassa nimeltä "Der Salon". Ensimmäisenä on novelli "herra Schnabelewopskin muistelmia", kirjoitettu vielä matkakuvien tyyliin, mutta sen sisällyksen ruokottomat kohdat ovat paljoa tahallisemmin tarkoitettuja. Näkyy kuinka Heine iloitsee sydämmestään keksittyään jotakin, joka saattaa oikein herättää suuttumusta säädyllisellä taholla, tai niinkuin hän itse sanoo, kuinka pikkukäärmeet hänen rinnassaan mielihyvästä purivat toinen toistansa pyrstöön. Jos jätetään eräät todella koomilliset kohdat lukuunottamatta, laskee lukija kirjan kädestään tuntematta tyydytystä. Aivan toisenlainen on tunne lukiessa läpi toista novellia "Der Rabbi von Bacharach", legendaa keskiajan juutalaisvainoista. Omituinen on tämän runoelman kohtalo, ainoan todella ehytmuotoisen, mikä on Heinen kynästä lähtenyt — se on keskeneräinen, mutta se ei ole runoilijan omaa saattia, vaan siihen on syynä aivan satunnainen onnettomuus. Koko loppupuoli käsikirjoitusta joutui näet liekkien uhriksi eräässä tulipalossa Berlinissä.
Vielä huomattavampia ovat seuraavat teokset, joiden pohjatarkoituksena on liittää Saksanmaa ja Ranska lähemmin yhteen. Se on tärkein positiivinen saavutus, mikä Heinen toiminnalla tähän aikaan on ollut, että hän asiallisesti poisti sen tyhmän-ylpeän epäluulon, joka vallitsi Saksassa läntistä naapuria kohtaan, samoinkuin hän yritti esittää ranskalaisille, että heillä oli sangen vähän käsitystä kaikesta siitä, mitä suurta sittenkin oli hänen isänmaassaan. Hän julkaisi ranskaksi teoksensa "de l'Allemagne", jossa hän omalta kannaltaan johti ranskalaisen yleisön Saksan filosofian ja romantiikan koukerteleviin labyrinttipuistoihin. Mitään varsinaista karakteristiikkaa niistä filosofeista, joista Heine puhuu, ei siitä käy hakeminen, hän kertoo esim. naiivin avomielisesti Jakob Böhmestä, että se on ikävä mies, jota hän ei ole viitsinyt koskaan lukea, Paracelsuksesta hän ei mainitse juuri muuta kuin että tämän oli tapana käyttää tulipunaisia housuja, hän puhuu laveasti siitä, mitä naiset luulivat Fichten "Ichin" olevan ja sen semmoista. Nämä pikkuseikat ovat tympäisseet useimpia vakavia lukijoita ja saaneet heidän jättämään tärkeät seikat huomaamatta. Heinen "de l'Allemagne" oli varsinaisesti tähdätty Madame Staëlin samannimisen kirjan käsitystapaa vastaan. Tämä kirjailijatar oli katsonut kaikkia Saksan oloja silmälasien läpi, jotka hän oli lainannut romanttiselta ystävältään A.W. von Schlegeliltä; sen vuoksi oltiin hänen esityksensä mukaan vakuutettuja siitä, ettei Saksanmaan filosofiassa ja runoudessa ollut muuta kuin mystiikkaa ja symboliikkaa, sinikukkia ja herttaista yksinkertaisuutta. Heinen päätarkoituksena sitä vastoin oli todistaa, ettei koko filosofia alkaen Kantista ja Hegel lukuun otettuna ollut muuta kuin taistelua elämästä ja kuolemasta oikeaoppisuutta vastaan, että poliittisen vallankumouksen opit Ranskassa olivat olleet vain idyllimäistä leikkiä verrattuina Saksan filosofian vallankumousoppeihin. Ja tässä suhteessa täytyy ihailla Heinen tietäjäsilmää, sillä ei Strauss, Feuerbach eikä B. Bauer ollut silloin vielä esiintynyt, jotka toiminnallaan todistivat, että Hegelin filosofia historiallisesti vei näihin johtopäätöksiin.
Mitä Heine on kirjoittanut Ranskan oloista, tavataan teoksissa "Französisehe Zustände" ja "Lutetia". Ne koskettelevat pääasiallisesti politiikkaa ja saarnaavat alusta loppuun Ranskan vapauden erinomaisuutta, s.o. pysyttelevät yleisen liberalismin puitteissa, jonka puheenparret lopulta itsestään puhkaisevat kuorensa. Heine kokee käsitellä asioita viisaasti ja järkevästi, mutta se ei luonnistu. Hän on siksi runoilija sielultaan ja sydämmeltään, että hän vasta silloin, kun hän kirjoittaa itsetiedottomasti sydämmensä pohjasta, todella saa huomattavaa aikaan, mutta jos hän tahtoo järjellään todistaa ja selittää, niin hän muuttuu kerrassaan tyhjänpäiväiseksi ja ikäväksi. Vaikka poliittiset ja uskonnolliset kirjoitukset ottavat suurimman sijan tällä ajanjaksolla, ei hänen runottarensakaan sentään vaiennut. Ne runot, jotka hän silloin loi, ovat kootut sarjaan "Neue Gedichte". Samat tuskan säveleet kuin "Laulujen kirjassa" soivat tässäkin uudelleen, monet tosin yhtä sydämmellisinä ja heleinä, mutta usein yllättää omituinen loppukäänne, jota kyllä joskus tavataan "Laulujen kirjassakin", mutta joka "Uusissa runoissa" on varsinaisena tunnusmerkkinä. Ei mikään ole niin altista ivalliselle mukailulle kuin sentimentaalisuus. Antaa särkyneen nuoruudenihanteen aueta elämään jalosti altistuen, kuten Schiller, siihen ei Heinellä ollut kylliksi siveellistä vakavuutta, murtua taas näiden ihanteiden mukana kuten Hölderlin, siihen hänellä ei ollut kyllin voimaa. Kohotettuaan kerran tuskansa Jumalakseen, jäi hänelle siis tehtäväksi poikamaisella vahingonilolla lyödä rikki epäjumalankuvansa ja nauraen näyttää, että se oli hyvin haurasta ainetta. Edellisen aikakauden "Weltschmerzin" (maailmantuskan) sijaan astui nyt yhtä mahtava "Weltwitz" (maailmanpila). Välistä hän yksinkertaisesti tekee naurunalaiseksi korkealle pingoitetun tunteellisuuden, ja lukijan täytyy hymyillä sille aristofaniselle sukkeluudelle, jolla se aikaansaadaan, vaikkei runoilija itse ole vapaa siitä virheestä, jota hän ivailee. Niin hän ivallisesti mukailee väärää luonnonhellämielisyyttä runossa "Merelle katsoi neiti":
"Merelle katsoi neiti
ja nyyhki 'ah' ja 'voi'.
Kun päivä länteen laski,
se kaihon mieleen toi.