Hegelin filosofian maine oli siihen aikaan korkeimmillaan; Hegelin nimi kohotti Berlinin tieteen pääkaupungiksi, sinne riensi kaikki kasvava sukupolvi ammentamaan viisauden sanoja hänen huuliltaan. Niin Heinekin. Kuitenkaan ei Heine ole koskaan varsinaisesti liittynyt Hegelin järjestelmän oppeihin, voidaanpa sanoa, ettei hän niitä ymmärtänyt. Jonkunlaisen dialektisen terävyyden, säälimättömän kritiikin, jotka olivat hänen vallassaan milloin hän vain niin tahtoi, hän oli kuitenkin omaksunut kuunnellessaan vanhaa mestaria. Vielä enemmän sentään kuin Hegelin kollegioissa käynti vaikutti häneen mieskohtainen yhteys Berlinin filosofis-kirjallisten piirien kanssa, joiden keskipisteenä oli nerokas ja jalo juutalaisnainen Rahel. Heine ei kuitenkaan ylipäänsä viihtynyt hyvin tässä seurassa. Samoinkuin aiemmin romantiikan hän sai nyt Hegelin filosofian aivan valmiina; hän ei ollut lainkaan ottanut osaa niihin suuriin hengen taisteluihin, joiden tuloksia ne olivat; näiden taistelujen suuret sankarit ja heidän etunenässään Goethe ja Hegel olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja katsoivat nyt jonkunlaisella haluttomuudella kaikkea, mikä rikkoi heidän rauhaansa; se sukupolvi, joka seurasi heidän jälkeensä, ei ulottunut edes sitä jalustaa korkeammalle, jolla he istuivat valtias-asennoissa kuin Olympian jumalten kuvat, he katsoivat sen vuoksi nuorten harrastusten huomattavia sekä kerrassaan arvottomia puolia yhtäläisellä välinpitämättömyydellä. Oli syntymäisillään henkinen muumiotila, jota vastaan Heine tunsi juutalaisen syntyperänsä, vallankumouksellisten lapsuuden muistojensa, vilkkaasti eteenpäin ponnistelevan henkensä olevan jyrkässä vastarinnassa. Seuraava pikku runo kuvastaa hyvin hänen silloista mielialaansa:

"On hajanaista elämä ja mailman meno mut mull' on sentään professori-eno. Hän taitaa elon yhteen taputella. kuroa kuntoon systemaattiseen, yömyssyillään ja viitan riekalella tuketa reiät mailmanrakenteen."

Heinen oppivuodet olivat nyt lopussa. Silloin sattui hänen elämässään tapaus, joka painoi hänen runottarensa tuotteihin sen omituisen sentimentaalisen leiman, joka niissä niin usein sen jälkeen näkyy: se on, niinkuin hän itse sanoo:

se on se vanha juttu ja uusi iäti; ken kohdaltaan sen koki, sydän häneltä halkesi.

Se oli onneton rakkaus hänen kauniiseen serkkuunsa Eveline von Gelderniin, joka haaveiltuaan jonkun aikaa Heinen kanssa otti asian käytännölliseltä kannalta ja meni naimisiin rikkaalle pankkiirille, "tyhmimmälle kaikista tyhmyreistä", kuten Heine harmissaan hänestä sanoo. Kuin miekan lävistämänä vuoti runoilijan sydän verta, pisara pisaralta, ja jokaisesta tuskanhuudosta, minkä hän päästää, syntyi laulu. Onneton rakkaus ei ollut tosin mitään uutta runouden aikakirjoissa; tuhannet runoniekat olivat aiemminkin siitä laulaneet. Uutta sen sijaan oli Heinen lauluissa käsittelytapa, tuo intohimoinen tunteiden tulvinta, tuo oman tuskan panteistinen jumaloiminen, hän kun teki sydämmensä rikkinäisyydestä kuilun, joka armotta jakoi maailman kahtia. Tämä tuska on oikeutettu; se tunkeutuu jokaiseen jaloon rintaan, kun nuoruuden ihanteet murtuvat, se oli vielä oikeutetumpi siihen aikaan, kun Heinen "Buch der Lieder" syntyi. Vallankumous oli saanut nuorison sydämmen sykkimään vapauden ihanteen puolesta; Napoleonin kukistuessa näytti sen toteutumisen tieltä viimeinenkin este poistuneen — restauratsioni saapui ja tämä ihanne osottautui vain pelkäksi kangastukseksi. Syvä alakuloinen harmi valtasi mielet — eivätkö Heinen laulut olisi silloin tehonneet. Usein on moitittu näitä runoja siitä, että ne muka olivat vain hetken tuotteita, mutta se on pikemminkin niiden ansio. Juuri se, että ne ovat äkkiä yllättävän epätoivon ajatusten purkauksia, ajatusten, joita on mahdoton vastustaa tai välttää, vaikuttaa että niissä ilmenevä tuska ei koskaan tunnu hempeältä, naiselliselta. Mutta myöskin koska ne ovat hetken purkauksia, täytyy niiden vartoa meidän mielessämme samansuuntaista tunnelmaa kuin oli se, joka sai runoilijan haltioihinsa — vasta silloin ne tempaavat meidät mukaansa. Meidän on mielessämme ikäänkuin mukailtava sen aiheen alkusoittoa, minkä Heinen sävelmä sisältää. Mutta kuinka vaihtelevia ovatkaan nämä sävelmät, huolimatta sen alan suppeudesta, jonka piirissä ne liikkuvat, — surumielisestä huokauksesta aina epätoivon ivanauruun asti panee Heine kaikki tuskan soinnokset soimaan. Vuoroin ne ovat vienoja, sydämmellisiä, ruusut tuoksuvat, tuulet hyväilevät onnetonta ja orvokit kuiskaten rukoilevat

"älä siskollemme suo pahaa sa murheinen, kalvas mies" —

vuoroin hän taas valittaa katkerasti, että hänen laulunsa ovat myrkytetyt, sillä hän kantaa povessaan niin monta käärmettä ja ennen kaikkea rakastettunsa kuvaa. Selvimmin ilmenee tämä lohduttomuus runossa "Jumalten hämärä": On tullut toukokuu ja tuonut tullessaan auringon la vihreyden, se kutsuu kaikkia ihmisiä ulos luonnon helmaan, se koputtaa runoilijankin ovelle ja kutsuu ulos kalvasta uneksijaa, mutta tämä ei tahdo, hän ei voi iloita, sillä hän on nähnyt liian paljon:

"Oon läpinähnyt mailmanrakenteen ja liiaks nähnyt; poiss' on ilo multa, ikuiset tuskat sijaan saapuneet. Nään ihmisasumusten, ihmisrintain kivisen kuoren puhki syvemmälle, siell' asuu vilppi, viekkaus ja kurjuus; ja kasvoist' arvata voin inhat aikeet. Punastus kaino immen poskipäillä salaista himon kieltä hehkuin haastaa; pään ympär' ylvään, nuoren intomielen soi ilvehtien narrin tiukuin kuoro; ja irvikuvat vain ja kalvaat haamut maan piirin täyttävät, niin ettei tiedä, tää onko hourula vai sairastupa."

Omituisia ovat ne laulut, joissa Heine antaa koko luonnon puhua samaa tyydyttämättömän kaipauksen kieltä, joka soi hänen omassa rinnassaan. Juuri sen vuoksi kun näiden laulujen esineiltä puuttuu elämä ja kyky ilmaista ajatuksensa, ymmärtää runoilija niin hyvin tulkita niiden avulla sanattomia mielialoja. Niin runossa lotuskukasta, joka meren pohjaan kiinnikasvaneena katsoo sydämmellisellä rakkaudenkaipuulla kuuta, niin runossa kalalokista, joka leijailee taivaan ja maan välillä ja jota yhtä levoton kaipaus vetää niiden kummankin puoleen, niin tuossa kauniissa runossa:

"On Pohjan tunturilla erakko honkapuu. Se alla valkovaipan lumisna uneksuu etelän palmupuusta, mi päivän helteess' on ja vaiti yksin nääntyy reunassa aavikon."