Oi neiti — vanha kasku!
On turha surra näin!
Jos etupuoli' on lasku,
niin nousu on takaapäin."
tai esteettistä kaunosieluisuutta, kun hän antaa teeseuran kuivan hovineuvoksen luona keskustella platoonisesta rakkaudesta. Välistä hän taas alottaa ilvehtien ja laskee iloisesti leikkiä, mutta silloin nousee vanha tuska haudastaan ja tuijottaa alakuloisesti häneen, hän ei voi jatkaa pitemmälle, vaan puhkee murhemielin kyselemään:
Mitä mielit orpo kyynel?
Sa kaihdat katsehen vaan.
Jäit muistona muinaispäiväin
siin' ainiaks asumaan.
Niin hän nauraa runossa "Unterwelt" (Manala) sovinnaisen elämämme latteimpia suhteita. Pluto ja Proserpina ovat kytketyt avioliiton ikeeseen, mies tahtoisi riitaisen puolisonsa häiritsemättä saada rauhassa ryyppiä punssia Lethen vedellä sekoitettuna, Proserpina taas kaipaa huokaillen ruusuja ja satakieliä, aurinkoa ja kevättä, hän panee kyllä toimeen vieraspitoja Charonille, mutta tämä on pohkeeton mies ja kauhean ruma — siis äärettömän ikävä seuratoveri nuorelle naiselle. Yht'äkkiä katkaisee runoilija tämän parodieeraavan sävyn ja huudahtaa jalon tuskan vallassa:
"On toisinaan kuin silmäis helo sumentuis suureen tuskahan; sen tunnen kaihon kalvavan: on mennyt lempi, on mennyt elo!
Suruisna nyökkäät. Enää hempi ei elvy nuoruushetkien, ei kirpoo taakka tuskan sen: on mennyt elo, on mennyt lempi."
Paha kyllä ovat ne runot, joissa sukkeluus ja sentimentaalisuus ovat näillä molemmilla tavoilla sekaantuneet, luvultaan vähemmistönä. Useimmissa Heine vakuuttaa meille, kuinka äärettömän onneton hän on, kuinka hän kantaa tuskien Atlasta povellaan, hän liikuttaa meitä, hän on itsekin heltynyt, kun hän yht'äkkiä puhkeaa nauraa hohottamaan, että hän on osannut niin hyvästi narrata lukijaa. Niin noissa rakkaudentunnustuksissa, jotka päättyvät kevytmieliseen loppukäänteeseen — esim.
"Oot toden totta ihantein, ei muita mieli nouda, sen päälle sadat valat tein; mut tänään en töiltä jouda.
Vaan tule taasen huomenna, niin uutta liekkiä lyömme todistamahan tunnetta; sen päälle yhdessä syömme."
Samoin tuossa kuvakokoelmassa, jossa hän esittää joukon Parisin ja Berlinin ilotyttöjä kaikissa mahdollisissa asennoissa. On uskomatonta, kuinka pitkälle Heinen myrkyllisyys ja kyynillisyys tässä kohden saattaa mennä, niinkuin runoissa "Jüngstens träumte mir: spazieren" j.n.e. tai "Du fragst, mein Kind, was Liebe ist". Omituista kyllä, että juuri tämä laji Heinen runoja nauttii suurinta yleisönsuosiota ja että se on saanut enimmän jäljittelijöitä. Kuitenkin herätti hänessä tämä kutakuinkin yksinkertaisilla keinoilla hankittu maine usein inhoa. Hän laulaa: