Harvoin ymmärsitte mua, harvoin myös mä teitä kai. Rapakossa kohdattua heti sielut sillan sai.
Yksityisenä henkilönä Heine oli hyväntahtoinen, voidaanpa sanoa sydämmellinen ihminen, hänen suhteensa äitiin ja sisareen oli liikuttava, hänen kirjevaihdossaan huomataan harvoin kyynillisyyksiä, joita hänen julkiset tuotteensa ovat tulvillaan. Joka kerta kuin jalompi tunne hänessä puhkee ilmoille, vaikka hän koettaa sitä estää tai heti yrittää haihduttaa sen vaikutuksen, hän saa meiltä anteeksi ne monet kerrat, jotka hän on syntiä tehnyt. Niin niissä runoissa, joissa hän kuvailee ikävätänsä Saksanmaahan, tai kertoo, kuinka katkeraa maanpako on; hän selittää tosin, että semmoiset kuvittelut syntyvät hänessä seurauksena huonosta ruuansulatuksesta tai muusta sen tapaisesta, mutta me emme häntä usko, hienot välittömät piirteet todistavat kauniisti häntä vastaan. Vihdoin kasvoi ikävä hänessä liian vahvaksi ja vuonna 1843 hän teki lyhyen matkan isänmaahansa. Siellä olivat sillä hetkellä olosuhteet hiukan seestyneet; Fredrik Wilhelm IV oli astunut Preussin valtaistuimelle ja hänen mukanaan luuloteltiin vapaudenkin päässeen valtaan. Vapaamielisyys, niin hyvin uskonnollinen kuin valtiollinen oli nyt päässyt voitolle kirjallisuudessa tai — mikä Saksassa merkitsee samaa — yleisessä ajatustavassa. Heine sen sijaan katsoi siellä kaikkea samoilla silmillä kuin siitä erotessaan; se teos, joka on kirjallisena tuloksena hänen matkastaan "Deutschland, ein Wintermärchen" (Saksanmaa, talvinen tarina) on vielä tähdätty germaanista keskiajanhälinää vastaan, joka tosin vielä kummitteli jossain nurkkapääkaupungissa, mutta pääasiassa kuitenkin oli jo näytellyt osansa loppuun. Hän oli vieraantunut isänmaastaan, hän tunsi katkerasti sielussaan, ettei rankaisematta voida tehdä ivaa kaikista niistä siteistä, jotka liittävät ihmistä kansakuntaan. Hän oli pahasti kohdellut isänmaataan, se oli aina antanut hänelle anteeksi, niinkuin äiti usein rakastaa enimmin juuri sitä lastaan, joka hänelle surua tuottaa, hän oli nauranut sen hellyydelle, mutta huomasi nyt, että isänmaa oli vähitellen kääntänyt rakkautensa hänestä pois, sillä hän ei ollut enää sama — 14-vuotinen oleskelu vieraassa maassa oli tehnyt hänenkin vieraaksi. Heine tunsi vaistomaisesti tämän epäsuhteen, mutta sen sijaan että hän olisi yrittänyt uudelleen solmia kaikkea, mikä oli rikkoutunut, hän yhä enemmän laajensi juopaa. Kaikki hänen hyökkäyksensä Saksanmaata vastaan tästä lähin huokuvat kiukkuista katkeruutta. Niin paikottain jo runoelmassa "Saksanmaa", niin monissa hänen myöhemmissä runoissaan, kuten "Der Wahlesel'issä" ja häväistyslaulussa Baierin kuninkaasta Ludvigista. Se kirja, jossa Heine kuitenkin enimmän paljasti salaisen vihansa kaunan, jota hän tunsi, kun ajansuunta Saksassa alkoi kallistua toiselle polulle eikä hänen kulkemallensa, on hänen kirjoituksensa "Heinrich Heine über Ludwig Börne". Se herätti tyytymättömyyden myrskyn, runoilijan vihamiehet astuivat voitonriemuisina esiin vanhoine syytöksineen, lisäten niihin uusia, hänen ystävänsä olivat hämillään, yleisö kuohuksissa. Pääasiallisesti olivat yksityisseikat syynä ensimmäiseen katkeroitumiseen. Börne oli aina osottautunut ystävälliseksi Heineä kohtaan, tämä sitä vastoin kätki vihansa jonkun aikaa, mutta tuskin oli Börne maanpaon marttyyriuden uuvuttamana laskenut väsyneen päänsä ikuiseen lepoon, ennenkuin Heine esiintyi hänen vihamiehenään. Lisäksi loukkasi yleisöä Heinen iljettävä kuvaus Börnen suhteesta M:me Wohliin. Ettei Heine luonteeltaan lainkaan ollut altis hartaaseen ystävyyteen, näemme koko hänen elämästään; ettei hän sen vuoksi pystynyt käsittämään jaloa ja puhdasta suhdetta Börnen ja hänen ystävättärensä välillä, oli luonnollista, mutta vaikkapa näiden henkilöiden suhde olisi ollut rikollinenkin, olisi kuitenkin Heinen — Heinen pitänyt olla viimeinen mies sanelemaan mahtipontisesti, kuinka hänen tunnettaan loukkasi, kuinka tämä epäsiveellisyys tympäisi häntä ja muuta sen semmoista. Mutta kaikki nämä ovat verraten sivuseikkoja. Kirjan päätendenssi se tekee sen hyljättäväksi. Tavallisesti katsotaan Heinen ja Börnen vaikutusta täydelleen samanlaatuiseksi osaksi syystäkin, sillä Börne saarnasi yhtä latteata liberalismia kuin koko nuori Saksa, hänestä oli tasavaltainen valtiomuoto ainoa ja korkein hyvä, voimakas kansallishenki taas sivuseikka. Börnen mielipiteitä ei Heine ahdistakkaan, vaan hänen demokraattista luonnettaan. Heine sitä vastoin oli sielultaan ja mieleltään aristokraatti, henkisen kyvyn aristokraatti. Börnen läheinen suhde Saksan sosialisteihin ja tasavaltalaisiin herätti hänen vastustajassaan kateutta ja vavistusta. Heine tunsi vaistomaisesti, että Börne oli olemukseltaan paljoa lähempänä demokraattiskansallista yhteyspuoluetta, jonka oli tulevaisuus ja joka nykyisin on Saksanmaan tuki ja toivo, kuin nuorta Saksaa ja sen epämääräisiä vapaamielisiä puheenparsia. Vaikka Heine käyttää halveksivaa sävyä, kuultaa kuitenkin mitä katkerin kateellisuus koko hänen teoksensa pohjalta. Heine ei ollut tuntenut vähintäkään säälivää kunnioitusta vanhoja taistelijoita kohtaan, jotka eivät olleet pystyneet seuraamaan mukana ajan yhä eteenpäin kiitävässä taistelussa; nyt kun hänet jätettiin jälkeen, oli luonnollista, ettei yksikään sovittava ajatus asettunut häntä puolustamaan.
Heinen seuraava tärkein teos "Atta Troll" saa alkunsa samasta vierauden tunteesta, joka vallitsi hänen mielessään Saksan oloja kohtaan näinä aikoina. Tässä on runoilija kuitenkin täydelleen oikeassa ja lukija on kokonaan hänen puolellaan. Tässä ei diletanttimainen nerokkuus ylpeästi aseta ivansa maalitauluksi ankaraa, mutta syvää luonnetta; ei, tässä puolustaa Heine neroa, runouden iankaikkista oikeutta hetken hyväätarkoittavia, mutta ahtaita puolueharrastuksia vastaan. Runoelma on suunnattu tuota Saksassa siihen aikaan kaikkialla raivoavaa poliittista lyriikkaa vastaan, jossa runoilija luulotteli täyttäneensä kaiken vanhurskauden, jos hän vain niin ahkerasti kuin mahdollista höysti säkeitänsä epämusikaalisilla, runomittaan vaivoin sopivilla sanoilla, semmoisilla kuin "konstitutsioni", "edustajakokous", "tasavaltaishyveet" y.m.s. Atta Troll on karhu, joka tanssii pikkukaupunkien toreilla Pyreneitten vuoristossa, vihdoin hän riuhtaiseksen irti kuljettajansa käsistä, pakenee metsiin ja julistaa kaikilla eläimillä olevan yhtäläiset oikeudet ihmisen ylimysvaltaa vastaan. Aseensa haalii runoilija romantiikan vanhoista kätköistä, sieltä on hullunkurisen naurettava narrinmiekka ja häilyvä kypärän töyhtö; noita-akan seurassa hän lähtee ahdistamaan petoa surman suuhun, mukanaan myös noita-akan poika, joka ei oikeastaan ole muuta kuin ruumis yöllä, mutta päiväksi virkoo henkiin äidin taikavoiteiden avulla. Noidan mökissä hän näkee taas hurjan metsästyksen, joka niin usein uskalsi lähteä liikkeelle keskiajan kuutamoisina öinä, mutta jonka meidän rautatiemme ja metsänhoitomme on karkoittanut tiehensä; hän näkee jälleen nuo yhtä kauheat kuin suloisen houkuttelevat haamut, tulisten orhien selässä hän näkee kaikkien aikojen ja kaikkien seutujen maanpakolaisjumalat kiitävän huimaa vauhtia ohitsensa; ylpeän jumalnymfin Dianan, keimailevan kelttiläisen keijukaisen Abunden, villin juutalaisnaisen Herodian; viimemainittu kantaa käsissään Johannes kastajan päätä, jonka hän on demonisessa rakkaudenkuumeessa hakkauttanut poikki, Herodia katsoo omituisesti runoilijaan, tämä tuntee sydämmessään hiuduttavaa vavistusta juutalaista ruhtinatarta kohtaan ja kummitushaamu vie kaikki hänen aivojensa ajatukset ja hänen sydämmensä tunteet mukanaan kylmään hautaan Jeryscholaimiin. Ja miten eloisaa huumoria — harvinaista Heinellä — tulviikaan tämä runoelma. Kuinka koomillinen onkaan kuva eläinten tasavallasta, jonka Atta Trollin mielikuvitus maalaa, ikäänkuin tulevaisuuden ihanne, jolloin jokaikinen aasi on ylennetty valtionvirkaan, leijona sen sijaan kiskoo jyväsäkkiä myllyyn, ja jolloin yksin juutalaisetkin saavat samat oikeudet kuin muut eläimet, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin:
"Turuill' älkööt juutalaiset yritelkö tanssin tahtiin; tämän kiellon annan heille eduks oman taiteheni.
Sillä tyylinaisti sekä liikkeet plastilliset puuttuu tältä rodulta, se ma'un yleisöltä turmelis."
Kuinka hullunkurisen hupainen onkaan kuvaus schwabilaisesta runoilijasta, jonka noitavaimo on muuttanut sylikoiraksi, ja jonka täytyy pysyä tässä hahmossa, siksi kunnes puhdas neitsyt Sylvesterin yönä ottaa vaivakseen lukea Gustav Pfizerin runot uneen uupumatta, ja kuinka vähäiset ovat runoilija paran toiveet nähdä tämän toteutuvan. "Atta Troll" ilmestyi kokonaisuudessaan 1847. Kahtena seuraavana vuonna kulkivat suuret valtiolliset myrskyt yli Saksanmaan, silloin unohtuivat helposti kaikki, jotka eivät suoranaisesti ottaneet osaa näihin taisteluihin; mutta rauha palasi ja saksalainen yleisö muisti jälleen maanpaossa elävää runoniekkaansa. Se tieto, joka sille saapui hänestä oli surusanoma. Runoilija makasi halvattuna, sokeana ja kauhean selkäydintaudin kiduttamana; anteeksiantava osanotto valtasi yleisön, kaikki kynäniekat, jotka kävivät Parisissa, kokivat hankkia itselleen pääsyn Heinen luokse ja levittivät hänestä sitten uutisia ja huhuja, usein mitä kummallisinta laatua. Muun muassa kerrottiin yht'äkkiä, että "Almanzorin" ja "Der Salonin" kirjoittaja oli muuttunut hurskaaksi; oikeaoppiset nostivat heti kuorossa riemuhuudon tämän julkijumalattoman kääntymisen johdosta ja vaikka yleisön olisi pitänyt olla terävänäköisempi, sai hän kuitenkin siltäkin osakseen kiitosta tai moitetta, aina sen mukaan millainen oli kunkin käsitys.
Pohjaltaan oli Heine aivan sama kuin ennenkin. Hän selitti tosin "tunnustuksissaan", että hän oli palannut takaisin isän Jumalan luokse, jätettyään sikseen sikojen paimentamisen hegeliläisten tykönä, että hän oli ollut ateisti niin kauan kuin ateismi oli esteettis-ylimyksellisen piirin asia, mutta nyt, kun se alkoi haista tupakalle ja rasvanahkalle, ei hän enää tahtonut olla tekemisissä sen kanssa, — kaikki suurella mielihyvällä, — mutta juuri siinä tavassa, jolla hän kertoo tästä kääntymisestään, pistää vanha pukinsorkka näkyviin. Heine oli kaikkien dogmaattisten lauseparsien jyrkkä vastustaja, nyt olivat hänen oppilaansa järjestelmällisesti kehittäneet hänen omat antikristilliset hyökkäyksensä lihan vapauttamisesta uskonkappaleiksi, joita suurella mahtipontisuudella saarnattiin, uudet lauseparret suututtivat häntä nyt yhtä paljon kuin vanhat ennen.
Ainoa tärkeä teos, joka häneltä tähän aikaan syntyi, oli runokokoelma "Romanzero". Jos silmäilemme sitä vain pikimmältään, huomaamme todeksi sen, mitä edellä on samottu. Siinä nauretaan kristillisiä oppeja, varsinkin ehtoollis- ja taivasoppia yhtä väsymättömästi, Mabillen puolialastomia tanssijattaria ylistellään lauluin yhtä julkeasti kuin ennenkin. Kuten nimi osottaa, on "Romanzero" pääasiallisesti kokoelma ballaadeja. Ballaadeja tavattiin jo "Buch der Liederissä" ja "Neue Gedichteissä". Ne olivat kenties kauneimmat niiden monien kauniiden laulujen joukossa. Seisoen useimmiten kansanlaulun pohjalla ne olivat yksinkertaisten metsäkukkien kaltaisia, jotka huolellisesti puutarhoihin istutettuina kehittyvät kaksin verroin. Kuinka kauniita olivatkaan "Kaksi krenatööriä", "Pyhiinvaellus Kevlaariin", "Merenneidot", "Rouva Martha", "Tannhäuser", "Pekka parka" ja niin monen monet muut. "Romanzerossakin" on ihania, kuten esim. "Hastingsin taistelu" ja "Jehuda ben Halevy", mutta ylipäänsä ne ovat niin eriskummaisia, niin kauheita, että me luemme niitä melkein henki kurkussa. Sama mystillinen kaipaus, jonka runoilija ennen näki luonnossa, on näissäkin, mutta vääristettynä irvikuvaksi. Niin esim. kertomuksessa Intian valkoisesta elefantista, joka unissaan rakastuu parisilaiseen hempukkaan ja kuolee surkeasti rakkaudenkaipuuseen. Ihmeteltävin taito, mitä Heine oli tähän asti ballaadeissaan osottanut, oli runollinen kyky virittää sielumme mihin tunnelmaan tahansa ja sitten temmata meidät mukaansa. Kauhistuttavaan hän pystyi yhtä hyvin kuin herttaiseen; "Romanzerossa" pysyy hänen kykynsä yhä samana, mutta hän ainoastaan viehättää, vaan ei tyydytä meitä. Korkeinta, mitä eriskummallisella hirvittävällä tyylillä voidaan luoda, on kai ballaadi Vitzliputzlista, Mexikon sodanjumalasta, jolle ihmisiä uhrataan. Ainoana läpikäyvänä tunteena "Romanzerossa" on tuskallinen pöyristys kuoleman edessä. Runoilija näkee kaikkialla kukoistavia naamioita, joiden takaa räikeästi nauravat luurangot irvistävät. Helmikuun 18 päivänä 1856 loppui Heinen 7-vuotinen tuskallinen kärsimys. Hän on haudattuna Montmartren hautausmaahan Parisissa. Monet Ranskan ja Saksan suurista miehistä, varsinkin kirjallisista, olivat saattamassa runoilijavainajaa viimeiseen leposijaan, kuitenkin ilman pappia ja ilman upeita hautajaismenoja, sillä hän oli itse määrännyt:
Jääköön messu laulamatta, lukematta pyhä kaadosh; vaietkohon haudallani luvun, laulun laiha paatos.
On sanottu meidän vuosisataamme vallankumouksien vuosisadaksi ja silloin pääasiallisesti ajateltu niitä valtiollisia mullistuksia, jotka sen kuluessa muuttivat Eurooppaa. Jos asiata tarkemmin katsomme, niin huomaamme, että tämä yleinen muodonmuutos on jokaisessa kansakunnassa ilmennyt luonteeltaan aivan erilaisena. Mitä erittäin tulee Saksanmaahan, voimme muutamin sanoin merkitä tämän uudistuksen siten, että kansallinen elämä muuttui kirjallis-runollisesta valtiollis-yhteiskunnalliseksi. Saksanmaan historia viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa ei laisinkaan ole niissä ulkonaisissa tai sisäisissä oloissa, jotka vallitsivat sen satalukuisten valtioiden kesken tai niiden suhteessa ulkovaltoihin, sen historia kuvastuu pääasiallisesti siinä suurenmoisessa tieteen ja taiteen kehityksessä, joka silloin kohotti Saksanmaan ennen tuskin aavistettuun korkeuteen; pyhän Rooman valtakunnan todellisena keisarina ei ollut se mitätön Habsburgilainen, jota maailma siksi luuli — ei, se oli Goethe, suvereenisessa imperaattorirauhassaan hallitseva olympolainen; todellisena ministerinä ei ollut se mateleva itävaltalainen diplomaatti, joka uskotteli itselleen ja muille asian niin olevan, ei, se oli Hegel, joka filosofisilla säännöksillään asetti varmat ohjeet ihmisten uskolle. Tämän ulkonaisen ja sisäisen elämän välillä vallitsevan huutavan vastakohtaisuuden vuoksi on tahdottu tuomita koko tämä sivistys epäkansalliseksi, keinotekoiseksi, mutta samoinkuin historiassa tapahtuu, että joku kansa esiintyy poliittisessa suhteessa lujana ja voimakkaana, vaikka sen sivistys on ulkomainen, niin keskittyy tässä päinvastoin koko kansakunnan voima henkiselle alalle, niin että se kokonaan anastaa sen toimintatarmon. Totta on, että verraten harvoin näin tapahtuu — ainoastaan yksi suurempi esimerkki Saksanmaan ulkopuolelta voidaan siitä mainita — nimittäin Italia, jossa uuden ajan alussa huomaamme vallitsevan samanlaiset olot. Mutta kuinka suurenmoiseksi kehittyikään Saksanmaan henkinen voima; muinaisen Kreikan loistorikkaiden päivien mentyä on tuskin kertaakaan säteillyt seitsentähtinen, jonka olisivat muodostaneet niin mainehikkaat nimet kuin nämä seitsemän: — Goethe, Schiller, Hegel, Fichte, A. von Humboldt, Mozart ja Beethoven. Mutta juuri sen vuoksi kun tämä korkea kultuurikanta oli niin vieras ulkonaiselle elämälle, oli se niin lyhytikäinen. Vuoden toisensa perästä tarvitsee majesteetillinen mänty kasvaakseen täyteen mittaansa, ruusupensas syntyy muutamassa kesässä, mutta kuihtuukin sitä nopeammin. Tämä vierauden suhde kehittyy vähitellen vihamielisyydeksi; kirjallisuutta ja varsinkin taidetta alettiin katsoa elämän ainoaksi päämääräksi, rehellistä kansalaista, hurskasta kristittyä ivaili esteettisesti sivistynyt, korkeammalla kehitysasteella seisova nero poroporvariksi. Muoto piti sisällystä vallassaan, joka lopulta vei taiturimaisesti haeskelemaan kaikista kaukaisinta ja oudointa, siinä mielessä että siten tavattaisiin mieltäkiinnittäviä puolia. Tämä oli sen suunnan pääasiallinen tunnusmerkki, johon Saksanmaan sivistys kallistui ja jota on hiukan epämääräisesti ja sopimattomasti nimitetty romanttisuudeksi. Uskonnossa haettiin etupäässä kristillistä mytologiaa; romantiikan kristillistä suuntaa ovat sen ystävät ylenmäärin vetäneet esiin, mutta tämä ylistys on rakettu jotenkin juoksevalle hiedalle. Kristillisyyttä sen protestanttisessa merkityksessä ajatteli kaikista romantikoista tuskin muut kuin yksi ainoa syvemmällä vakavuudella ja tämä ainoa mies oli vain puoleksi saksalainen — Steffens. Että he kaikki lopulta päätyivät keskiaikaiseen katoliseen mystillisyyteen, vaikka olivatkin alkaneet helleenisestä taideuskonnosta, muinaisgermaanisesta panteismistä tai itämaisesta symboliikasta, oli luonnollista, kun mytologia oli kaiken etsimisen esineenä ja kun siitä löytyi ainakin jonkunlainen vastike kristilliselle mytologialle. Politiikassa täytyi romantiikan suosia taantumuksellisia pyrintöjä, sillä rikas ylimyskunta ja sivistynyt itsevaltius on otollisin maaperä, josta nerohenkinen taide-elämä, jota romantikot pitivät elämän päämääränä, saattoi versoa. Se välinpitämättömyys, jota koko tämä sivistys osotti kansan valtiollista ja kirkollista elämää kohtaan, oli vihdoin vienyt sellaiseen hajaannukseen, että taantumuksen täytyi pakosta tulla; tämä taantumus ilmeni isänmaallisina liikkeinä, jotka näihin aikoihin vieraan vallan sorron synnyttäminä, antoivat Saksanmaan elämälle uutta sisällystä. Nämä liikkeet olivat luonteeltaan jaloja, ne saivat aikaan vaikutuksia, joita saksalaiset aina ylpeydellä muistelevat; nuorekas, kuumeisen levoton jännitys ajoi kansakunnan rajusti karistamaan elämästään pois hajaannuksen, uusi ihanne luotiin, joka sillä hetkellä elähytti ja johon sillä hetkellä voitiin uskoa, mutta jota aikaa voittaen oli mahdoton toteuttaa. Pääsyynä, jonka vuoksi nämä liikkeet eivät pystyneet tekemään niin valtavaa vaikutusta kuin niiden suurenmoisesta alusta saattoi luulla, oli se, että niillä oli liian yksipuolisen kansallinen leima. Kuvaavaa on siinä suhteessa se, ettei pyritty herättämään uudestaan eloon uskonpuhdistuksen aikaa, vaan käännettiin aina katse Hohenstauffien aikoihin, jotka tosin enemmän mairittelivat kansallista turhamielisyyttä, mutta pohjaltaan olivat paljon vähempiarvoisia. Voidaan sanoa tätä suuntaa germaaniseksi. Ranskalaisen ylivallan painosta äärimmäisyyteen ajautuneena, täytyi tämän suunnan, voidakseen todella musertaa sen ikeen, suunnata vihansa myöskin kaikkia niitä suunnattomia vapauden ja valistuksen edistysaskeleita vastaan, jotka Ranska oli astunut; sen täytyi esiintyä vihamielisesti ei ainoastaan Napoleonia, vaan myös koko vallankumousta vastaan. Mutta siinä onkin tämä germaanisen suunnan Akilleen-kantapää, että kun se oli musertanut vieraan ylivallan, kun se oli taistellut suuren vapaudentaistelun, se ei enään tiennyt mitä se oikeastaan tahtoi, se eksyi turhanpäiväisiin unelmiin. Saksan kansan etujen hajaannus oli nyt suurempi kuin koskaan; aatteellinen elämä taiteen ja tieteen piirissä ei enää tyydyttänyt; yksinomainen germaanilaisuus oli 1815:n jälkeen menettänyt sisällyksensä — sen murroksen, jonka täytyi koskea kaikkia tähän saakka vallinneita pyrintöjä, näemme olennoituneena Heinessä. Heine taistelee tietoisesti yksipuolista kansallistuntoa vastaan, mutta esittää samalla kertaa romantiikan rappeutumista — hän on hengen maailmassa viimeinen noita kuninkaita jumalan armosta, jotka Herderistä alkaen olivat hallinneet Saksanmaan elämää. Hän tarjoo meille näyn, joka on harvinainen murrosaikoina, sillä kaikki saksalaisen siirtymisajan suunnat vuosien 1815 ja 1848 välillä ovat kertyneet hänessä ikäänkuin polttopisteeseen. Kuvaavaa Saksalle on, että semmoisen aikakauden edustajana on runoilija. Jyrkässä ristiriidassa ankarasti kansallisia harrastuksia vastaan, jotka olivat vihamielisiä ulkomaista kohtaan, katsoi Heine yleismaailmallista liberalismia ainoaksi aatteeksi, jolla oli nykyisin oikeutuksensa, ja Saksan perinnäissuuntaa voitetuksi kannaksi, josta olisi Ranskan esimerkkiä noudattaen irrottauduttava. Mutta samalla kertaa sai Saksan esteettinen kultuuri hänessä äärimmäisimmän, johdonmukaisimman ilmaisunsa. Sen viimeinen kehitys — romantiikka — oli lopulta mennyt niin pitkälle, että se nerohenkisellä ironialla kohteli kaikkea elämän siveellistä vakavuutta. Heinessä se vihdoin käänsi tämän ironian omaa itseään vastaan ja, kuten sfinksi, se oli hukassa heti kun sen arvoitus selitettiin. Romantiikka oli etsinyt kaikille ajoille yhteistä mystillistä uskontoa, ymmärrettävää ainoastaan salaisuuteen vihityille, korkeimmille sieluille, jota erilaiset, alinomaa vaihtelevat mytologiat vertauskuvallisesti ilmaisivat. Paitsi että Heine rikastutti tätä jumal-laumaa uudella, jakobiinimyssyyn ja tanssijattarenpukuun puetulla järjenjumalattarella — "la déesse de la raison'illa" — koki hän osottaa, että tämä kansalaumalta salattu uskonto, joka oli kuulunut neroille ihmiskunnan historiassa, oli ollut semmoinen, — ettei heillä ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan. Ja juuri tämä uskonnollisen vakaumuksen perinpohjainen olemattomuus oli Heinen usko. Yksityisenä henkilönä hän oli sydämmeltään juutalainen, hänen yksilölliset sympatiansa olivat pysyväisesti kiinni hänen lapsuudenuskonsa muistoissa, mutta hänen todellinen käsityksensä oli kaukana juutalaisuuden ankarasta yksijumalaisuudesta; protestanttisuuteen hän kuului ulkonaisen uskontunnustuksen puolesta — hän oli Berlinissä siirtynyt uuteen uskoon voittaakseen etuja virkauralla — mutta oli kokonaan vieras sen sisäiselle olemukselle — aivan samasta syystä kuin romantikotkin — katolisuutta kohtaan hän "tunnustuksissaan" väittää tunteneensa erityistä mieltymystä, mutta häntä viehätti vain sen taiteellinen puoli, johon kaikilla runoilijaluonteilla on sydämmessä jonkunlaista taipumusta — mitään syvempää vakavuutta ei näissä Heinen katolisissa sympatioissa ollut.