Toinen kohta, jossa Heine esittää historiallisen seurauksen aiemman kultuurin yksipuolisesti kirjallis-taiteellisesta suunnasta, on se neron itsensä-jumaloiminen ja itsensä-kuvastaminen, joka on niin suuressa määrin kuvaavaa Heinelle. Jokainen murros, joka ylenkatseellisesti rikkoo suhteensa perinnäisen kanssa, on vastenmielinen, mutta kaksin kerroin, jos se tapahtuu röyhkeän nerokkaan subjektiivisuuden nimessä. Kukaan ei ole kai kiemaillut tunteillaan ja mieliteoillaan yleisön edessä niinkuin Heine, kukaan ei ole kai niin suvereenisen julkeasti ylvästellyt omalla suuruudellaan ja merkityksellään. Kukaan ei ole kai riisunut saksalaisten "göttliche Grobheit'ia" (jumalallista karkeutta) kynäsodassa vastustajien kanssa niin putipuhtaaksi kaikesta totuudentunnosta. Mutta samalla kuin Heine osottaa itsessään seuraukset Saksanmaan aiemmasta kultuurista, hän esittää myös sen hajaantumisen. Hän oli tietoinen siitä, että sisäisen henkisen elämän yksipuolinen oikeutus nyt oli lopussa, taiteilija huomasi, että taide, siinä merkityksessä kuin sitä oli näihin saakka käytetty, ei enää pystynyt osaansa suorittamaan. Juuri siitä hajaannuksesta, kun vakaumus runoilijan jumalallisesta tehtävästä ja tuskallinen tietoisuus, ettei hän enää ollut kutsuttu sitä suorittamaan, menivät ristiin, sai Heinen "maailmantuska" alkunsa.

Ne luonteeltaan hajoittavat ja mullistavat suunnat, joiden olennoitunut ilmestys Heine oli, ovat olleet sangen tärkeitä Saksan kansan henkiselle elämälle. Voidaanpa melkein vuodelleen merkitä, minkä ajan ne olivat vallitsevina. Vuoden 1815 restauratsionin herättäminä, ne osottautuivat tehokkaiksi vasta Heinäkuun vallankumouksessa 1830, jonka jälkeen ne pysyivät ylinnä aina vuoden 1848 vallankumoukseen asti; nykyisin on niiden valta, vaikkei vielä niiden vaikutus, melkein mennyttään. Heineläisyys ei näet esiintynyt suinkaan yksinomaan kirjallisuuden alalla, vaan skeptillinen nuorhegeliläisyys uskonnollisella, yleismaailmallinen liberalismi valtiollisella alalla olivat ilmiöitä, jotka olivat alkuisin samasta lähteestä. Pistosanansa koko tämä puolue lainasi Heineltä, mutta mikä hänellä kävi sukkelasta mieleenjuohtumasta tai kauniista vertauksesta, sitä kehiteltiin dogmaattisella vakavuudella, kuten syviä filosofisia ongelmia ainakin. Miten tärkeäksi onkaan esim. kohotettu Heinen hullunkurinen oikku jakaa kaikki historian kansat ja henkilöt lihaviin ja laihoihin, tai millaista vallattomuutta onkaan harjoitettu hänen kauniilla vertauksellaan, että pyhän hengen ritarit muka ovat meidän aikamme todellisia profeettoja ja pappeja. Mainitsimme jo, että koko tämä suunta oli kriitillistä, kielteistä laatua, että se vaikutti vanhaa hävittäen, voimatta oikeastaan rakentaa mitään uutta sijaan; kun sen vuoksi uusi, voimakas kansallishenki alkoi liikkua Saksan kansan taajoissa kerroksissa, ei enää niinkuin vuosisadan alussa nuorekkaana unelmana, vaan varmana päämäärältään ja varmana sisällykseltään, silloin kalpenivat skeptillisyyden himmeät tähdet, vaikka ne olivat loistaneet yön pimeydessä, sentään uuden vakaumuksen auringon kohotessa. Kansallinen yhteys, ei ainoastaan valtion, vaan myös elämän ja tiedon aloilla, on sen puolueen tunnussana, joka ennen pitkää on sulkeva piiriinsä koko kansan. Kaikenkaltaiset hajoittavat ainekset, joita on niin ylenpalttisesti Saksassa, taistelevat sitä vastaan — taistelua on kestänyt kauan, sitä kestää vieläkin, ja ken tietää kuinka kauan sitä on kestävä. Jo vuosien 1847 ja 1848 vallankumouksissa näytteli liberaalinen nuori Saksa taatusti nolointa osaa niiden kolmen harrastuksen joukossa, jotka olivat synnyttäneet näiden vuosien vallankumouksen, nim. sosialistisen, liberaalisen ja kansallisen. Että heineläisyys oli häviävä, sikäli kuin nämä myöhemmät tendenssit voittavat jalansijaa, sen tunsi suunnan alkuunpanija ja hän vainosi niitä sen vuoksi mitä katkerimmalla vihalla. Kuvaavaa on siinä suhteessa se syvä, voitaisiinpa sanoa vaistomainen katkeruus, jolla Heine taisteli protestanttisuutta ja Preussia vastaan. Hän menetteli siinä uupumattoman johdonmukaisesti kaiken ikänsä, antamatta oikkujen tai personallisten mielihalujen johtaa itseänsä harhaan, jotka muuten niin helposti saivat hänen horjumaan. Että jäykkä oikeaoppisuus, jonka muodossa edellinen, ja brutaalinen patukkavalta, jonka muodossa jälkimäinen esiintyi, välttämättömästi herätti hänessä oikeutettua suuttumusta, että tämä suuttumus purkautui kaikella sukkeluuden ja tulisuuden voimalla, kun ei näillä kummallakaan seikalla ollut yhtään rakastettavaa tai runollista puolta, joka olisi voinut lauhduttaa häntä, se oli luonnollista; mutta toiselta puolen hän tunsi myös salaa vavisten, että protestanttisuuden ja Preussin pääperiaatteista oli tuleva Saksa helpoimmin kehittyvä ja hän vihasi niitä sen vuoksi kaksin verroin, tosin vaistomaisesti.

Koko tämä Saksanmaan kehitys tällä vuosisadalla tarjoo meille suomalaisille sangen mieltäkiinnittäviä aineita tarkastettavaksi. Vaikkakin ne esteet, jotka ovat näyttäneet sulkevan tien meidän kehitykseltämme kansallisella pohjalla, eivät olekkaan samaa laatua kuin Saksan oloissa, on niissä kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että voimme niistä oppia, ellemme ehkä niin paljon mitä meidän on tehtävä, niin ainakin mitä meidän on vältettävä. Voimme omassa maassamme huomata niiden neljän suunnan rinnakkaisvirtauksia, joita olen koettanut esittää Saksanmaan elämää kuvaavina tällä vuosisadalla. Ja samoinkuin varmasti uskomme, että tulevaisuus on meille luova niin hyvin kieleltään kuin sivistykseltään todella suomalaisen Suomen, tahdomme myös mielellämme toivoa, että alinomaa kasvava ja vahvistuva kansallishenki on liittävä tämän suuren saksalaisen sivistyskansan yhdeksi kokonaisuudeksi, johon he pyrkivät — niin pimeältä kuin moni seikka tällä hetkellä näyttäneekin.

RANSKAN TOINEN KEISARIKAUSI JA SEN KIRJALLISUUS I-III.

I.

Kun vallankumous viime vuosisadan lopulla viskasi kumoon kaikki Ranskanmaan olevat olot, näytti siltä kuin olisi yksi kohta jäänyt koskematta. Tämä oli kirjallisuus. Kuninkaanvalta oli kukistettu, aatelisto maasta paennut, ja kuitenkaan ei kieli eikä runous voinut päästä niistä siteistä, joihin 17:s vuosisata, juuri kuninkaanvallan ja aateliston loistoaika, oli ne pakoittanut. Eikä kumma; valtiolliset myrskyt ottivat kansan mielessä liiaksi tilaa, että kirjallisuus ja taide, jotka varsinkin vaativat rauhaa, olisivat voineet kukoistaa. Napoleonin valta kukistui ja restauratsionin mukana rauhakin palasi ja kirjallisuus sai uutta eloa. Mutta kehitys vanhasta uuteen ei tapahtunut vähitellen, vaan äkillisesti ja rajusti. Kirjallisuudessakin uudistui nyt sama näytelmä kuin ennen valtiollisella alalla. Klassillinen kirjallisuus syöstiin vallastansa yhtä helposti ja yhtä nopeasti kuin ennen kuningas istuimeltansa; kirjallisuudessakin valtapuolueet pian saivat voiton. — Chateaubriandin ja Béranger'n tekemät välitysyritykset onnistuivat yhtä vähän kuin Lafayetten ja Mirabeaun vallankumouksen aikana. Kumoava onkin koko tämä romanttinen kirjallisuus — kuten sitä kutsuttiin klassillisen vastakohtana. Siinä on yltäkyllin aatteita, uljaita, usein yleviäkin, vaikka kuohuvia ja sekaisia, vieläpä siinä on havaittavana enemmän tarkoitusta kuin tekoa, väkeviä intoja ja varsin vähän mieltä, kiihottunutta spiritualismia (henkisyyttä) ja törkeätä materialismia (aineellisuutta) — kaikki kumoavan aikakauden tunnusmerkkejä. Eheitä, suuria taideteoksia tämä kirjallisuus on synnyttänyt ainoastaan harvoja, mutta voimaa ja henkeä ei voi kieltää siinä olevan. Klassikot olivat etenkin pyrkineet ilmilausumaan yleisiä tunteita ja perusteita selvässä, miltei kaunopuheisessa muodossa, romantikot päinvastoin etsivät tahallansa outoja, jopa ihaillakin aineita, jotka he sitten pukivat hehkuvaan muotoon; klassikot tahtoivat tunnustaa kauneutta ainoastaan somatekoisessa, romantikot päinvastoin asettivat ohjeeksensa "le beau c'est le laid" (kauneus on rumuus); edellisten perusajatus oli sopusointu, jälkimäisten vastakohta; edellisten pääansio oli järjestys, jälkimäisten loistava vaikutus. Valtioelämässä tämä uusi kirjallisuus anastaa paljoa mahtavamman sijan kuin vanha; sen etevimmät edustajat, niinkuin Chateaubriand, B. Constant, Guizot, Thiers, Lamartine, Montalembert, olivat myöskin hallituksen ja puolueiden päämiehiä. Mutta valtiollisissakaan asioissa ei tämä kirjallisuus voinut kieltää kumouksellista luonnettansa. Alussa, Bourbonien aikana, romantikot kyllä olivat kuninkaallisempia kuin hallitus, mutta pääasiallisesti vastenmielisyydestä Napoleon I:n valtaa vastaan. Vuoden 1830 vallankumous muutti asiain laidan ja lopetti heidän sekä rakkautensa että vihansa. Pienin osa kirjailijoita, "doktrinääri"-nimiset, antoi suorastaan tukea Ludvig Filipin vallalle, suurin osa, erittäinkin runoniekkoja, kuului vastustuspuolueihin ja heittäytyikin viimein hurjaan sosialismiin. On kummallista nähdä, kuinka samat miehet nuoruudessaan 1820 pauhasivat kaikkea vastaan, mitä vallankumouksen aika oli tuottanut, ja 1840 taas katsoivat kaiken autuuden mahdottomaksi samaisen vallankumouksen ulkopuolella; niin esim. Lamennais, Lamartine, Michelet, Quinet y.m. Totta on, etteivät nämät kirjailijat ole synnyttäneet vuoden 1848 vallankumousta, yhtä vähän kuin Voltaire ja Rousseau olivat synnyttäneet viime vuosisadan vallankumouksen, mutta heidän retorinen kaunopuheisuutensa on osaltaan paljon virittänyt ja sekoittanut kansan mieltä. Runolliset ja suorasanaiset kirjailijat riemuitsivat, kun vallankumous oli syttynyt; nyt muka ahdasmielisen porvaristovallan kaaduttua jokainen väärin halveksittu älyniekka voisi vapaasti puhua ja profeteerata kansan edessä, tuon vapaan, jalomielisen kansan edessä. Vallankumouksen ensimmäinen hetki olikin aatteen miesten, pian toiminnan sankarit tunkivat heidät syrjään. Lamartine esim., joka 1848 oli vallankumouksen pääjohtaja, pääsi 1849 töin tuskin lainsäätäjä-kokoukseenkaan. Mutta ei siinä kyllin. Runoilijat saivat lisäksi nähdä vallankumouksen kallistuvan ihan toiseen suuntaan, kuin heidän ihanteelliset toiveensa olivat ennustaneet — se loppui sotilasvaltiuteen. Mihin nyt jäivät ne kultaiset sadot, joita toivottiin vallankumouksesta? Runoilijat olivat leikitelleet ihankuin lapset tulen kanssa ja seisoivat, sittenkun tupa oli palanut tuhaksi, saamattomina, alakuloisina. Uudesta tuvasta, joka rakennettiin vanhan sijaan, heidät sysättiin pois tai otettiin siihen vastaan armoille. Vuoden 1848 vallankumouksen tauottua, oli koko tämä romanttinen kirjallisuus — sillä romanttinen se vielä muotonsa puolesta oli, vaikka sen sisällys oli muuttunut — tehnyt tehtävänsä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että se pyrintöinensä, harrastuksinensa ei olisi vaikuttanut mitään tulevaisuuteen. Tulevan onnellisemman kirjallisuuden on nouseminen siitä maasta, jota tämä on perannut, tulevan kirjallisuuden on omistaminen tämän romanttisen avut, ihankuin ennen Ranskan klassillinen kirjallisuus Ludvig XIV:nnen aikana selveni renesanssin jaloista, vaikka himmeistä aatteista; Mutta Ludvig XIV:nnen hallituksen ja renesanssin välillä on aikakausi — Richelieu'n, Mazarin'in ja Hôtel de Rambouillet'n, — jona kansan henki ihankuin seisahtui hetkeksi kootaksensa uusia voimia. Samalla tavalla toinen keisarikausi kirjallisuuteen katsoen näyttää levon ja valmistuksen ajalta.

Ettei toisen keisarikauden kirjallisuus tarjoo mitään rehottavaa eikä viehättävää näkyä, voi siis kyllä käsittää. Uusia aatteita ei ole, sitä vähemmin uutta runouden muotoa; mutta vanhojakin aatteita, jotka ennen olivat synnyttäneet Ranskan kansassa ylpeyttä ja voimaa, halveksitaan nyt ja katsotaan epäilyksen silmillä. Vapautta, joka vei kumoukseen, kammoksutaan, uskontoa, joka vei tekojumalisuuteen, pelätään, runous, joka asetti tarkoitusperänsä korkeammalle, kuin mitä sitten voitiin toteuttaa, hyljätään. Vanhan ylenpalttisuuden ja kiihkomielisyyden sijaan ovat jäykkämielisyys ja pahastelemus tunkeutuneet; nautinnon halu ja huimaavat rahapuuhat ovat vähitellen vieneet voiton aatteellisista pyrinnöistä. Yhtä nurja kuin väärä olisi kuitenkin katsoa tämä masentuminen koko toisen keisarikauden varmaksi tunnusmerkiksi taikka, niinkuin sentään monikin tekee, sanoa keisari siihen syyksi, sillä onhan tämä keisarikauden ensimmäinen aikakausi, jona se kokoo voimiansa ja oppii tuntemaan asiain tilan. Sen asema Euroopan politiikassa on jo vakautunut — sitä todistaa itämainen ja Italian sota. Sisällisten asiain hoidossa hallitus sitä vastoin horjuu erilaisten periaatteiden välillä, tai oikeimmin sanottuna, sen ainoa periaate näkyy olevan pitää kaikki puolueet kurissa. Kirjallisuudessa vallitsee nyt sama saamattomuus ja nerottomuus kuin valtioelämässäkin. Runoilijatkin epäilevät ihanteitansa ja kiintyvät ikäänkuin epätoivossa oleviin oloihin.

Tässä on kuitenkin oikea vaisto ohjeena. Terve realismi on murrosaikoina sekä luonnollisin että helpoin muoto, jossa kirjallisuus voi saada aikaan jotakin ansiokasta. Tämä käytännöllinen suunta on kuitenkin valitettavasti toiselta puolen suuresti lisännyt keinotekoista kirjallisuutta, niinkuin vielä moni oikeakin taideniekka luulee ruokottomuuden olevan samaa kuin realismin.

Mutta tämä yleinen kuva ei käsitä kokonaan tämän ajan ranskalaisen kirjallisuuden ominaisuutta, vaikka se osottaa viimeisen miespolven luonnetta. Onhan vielä olemassa kirjailijoita, joiden pääteokset ja mieli ovat yhteydessä menneen aikakauden kanssa, mutta jotka vielä näinäkin aikoina jatkavat kirjailijatointaan. Nämät kirjailijat kyllä eivät anna tämän aikakauden kirjallisuudelle sen varsinaista muotoa; mutta ensinnäkin nuo vanhat ovat sankareita nuorten maatiaisten rinnalla, ja toiseksi heidän tuotteensa ovat runolliselta kannalta melkein etevimmät. Nykyisten Ranskan olojen suhteen nämät miehet ovat asettuneet eri kannalle. Toiset ovat, vallankumouksen tyhjään rauettua, kadottaneet ryhtinsä, heidän voimansa on kukistettu ja he horjuvat harhaluulon ja epäluulon välillä. Toiset ovat vetäytyneet pois asioiden johdosta, kun vallankumouksen antamat katkerat kokemukset ovat heihin kipeästi sattuneet. Kuitenkaan ei heidän luottamuksensa aatteihinsa ole hävinnyt. Toiset taas eivät ole mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, toivovat vielä kaikkea hyvää kumouksesta eivätkä sano millään tavalla suostuvansa nykyiseen Ranskan halaukseen. Heidän päämiehensä on Victor Hugo.

Victor Hugo on koko tämän ajan elänyt maanpakolaisena ja lujasti kieltäytynyt ottamasta vastaan keisarin monta kertaa tarjoomaa anteeksiantoa. Tasavaltalaisen puolueen nimessä hän on väsymättä ja leppymättä taistellut sitä hirmuista tyrannivaltaa vastaan, joka muka nyt sortaa Ranskan jaloa kansaa. Victor Hugo on maanpaossa kirjoittanut sekä lyyrillistä että satiirista runoutta, hän on yritellyt sekä maailman-epopeiaa että maailman-romaania. Kaikista näistä hänen teoksistaan huokuu miehekäs ja ylevä henki meitä vastaan, me ihailemme runoniekan neroa, ja kunnioitamme hänen mielensä innokkuutta, joka on pitänyt voimassa vanhan uskonsa vapauden aatteihin. Todella onkin hänen uskonsa luja, mutta se muuttuu valitettavasti kyllä usein taikauskoksi. Victor Hugon vakaumukset nojautuvat vähemmän vakaviin periaatteihin kuin määrättömiin, useimmiten taiteellisesta pohjasta lähteneihin tunteihin. Sen tähden ei hänessä olekkaan yhtään johdonmukaisuutta; hän jumaloi Napoleon I:tä ja kiroo Napoleon III:tta; hän kiihoittaa ranskalaisten sotilaallista kunnianhimoa ja hän saarnaa kansainvälisten sotien loppumista ja ja iankaikkisen rauhan alkua maailmassa. Lisäksi Victor Hugon runollinen voima on entistään heikompi. Useat paikat hänen tämän-aikuisissa kyhäyksissään muistuttavat vielä runoniekan jo ammoin menneestä, kauniimmasta lyyrillisestä ajasta, mutta hänen useinkin loistava kaunopuheisuutensa on muuttunut tyhjäksi sanasotkukai. Erittäinkin lentokirjassansa "Napoleon pieni" ja pilkkarunoissaan "Les châtiments" tämä sanarikas pöyhkeily on vienyt voiton sekä totuudesta että kauneudesta. Näissä molemmissa kirjoituksissa V. Hugo kaikin voimin koettaa häväistä nykyisen Ranskan oloja. Niitä voisi välistä verrata vallattomiin pilkkakirjoituksiin ensimmäisen vallankumouksen ajalta. Viha on tässä V. Hugolta vienyt ei ainoastaan älyn, mutta siveydenkin. Nämät kirjat sisältävät mitä ilkeimpiä herjauksia Napoleonia vastaan. Niiden laatu voidaan helposti arvata, kun esimerkiksi Napoleonia verrataan "sikaan, joka piehtaroi jalopeuran taljalla" — ja semmoinen lause kuitenkin on lauhkeimpia. Mutta sen ohessa on näiden kirjain sisällys eloisaa, vaikka tuiki epätarkkaa vallankumouksen kirkastamista. Yleisen äänioikeuden V. Hugo katsoo valtiollisissa asioissa viisasten kiveksi, mutta hän unohtaa, että samassa kaikki hänen hyökkäyksensä ovat kadottaneet otansa; tulihan Napoleon juuri saman yleisen äänioikeuden kautta keisariksi. Suurin syy näiden pilkkakirjoitusten pikaiseen unohtumiseen on ollut se, että V. Hugo niissä osottautui huonoksi ennustajaksi. Kaikki mitä "Napoleon pienessä" ennustetaan, esim. että keisari joutuisi venäläisen valtiotaidon orjaksi, ei ole käynyt toteen. Paljoa tyydyttävämmän näyn tarjoo kokoelma lyyrillistä runoutta, "Les contemplations". Tämän kokoelman V. Hugo julkaisi 1856. Runolliselta kannalta tämä teos on V. Hugon etevin viime ajalta. Erittäinkin ne runoelmat, joissa kirjailija esittelee yksinomaisesti ranskalaisia aineita taikka tunnustuksia omasta sydämmestään, "Mémoires d'une âme", ovat viehättävän suloisia. Niissä on kuvia runoniekan lapsuudesta ja kouluajasta, lemmenlauluja ja unelmia, muistoja kirjallisista taisteluista hänen nuoruudessaan, kaikki täynnä runollista voimaa ja suloa. Niissäkin runoelmissa, joissa hän jälittelee Sarny'ta ja viime vuosisadan rakkauden-runoilijoita, hän ymmärtää samalla ihanalla ja hehkuvalla viehkeydellä ylentää aistillisuutta. Mitä suloisin on vielä moni niistä runoelmista, jotka kuvaavat runoniekan harrasta yhteyttä luonnon kanssa. Eräässä esim. jutellaan, kuinka tämä huomaa metsässä perhosen halaavan kukkaa; ujostellen kukka tahtoo pistäytyä piiloon, mutta perhonen nuhtelee näin: "mitä vielä — onhan tuo runoniekka ja hän kuuluu perheesemme". Mutta "Les contemplations'issa" on myös kipeitä kohtia, joilla V. Hugo jo niin runsaasti on edistänyt yleisön kauneudentunnon turmeltumista. Yhteiskunnan ilkeimpien haavojen lohdutonta kaivelemista ja inhottavain yksityisseikkojen kuvailemista tavataan tässäkin; mutta vaikuttimena tähän kirjoitustapaan ei ole halu synnyttää näistä matalista kohdista sen mahtavampaa sointua, vaan oikeana vaikuttimena näkyy olevan luonteenomainen taipumus rumaan ja outoon. Se on aina ollut Victor Hugon perisynti; mutta nuorena, tahtoessaan olla ainoastaan taideniekka, hän voitti runouden voimakkaalla muodolla, nyt sitä vastoin, pyrkiessään olemaan tietoviisas ja profeetta, hän leveästi saarnata paahtaa. Tuota vanhaa virttä työn epätasaisesta jaosta, rikasten kovuudesta köyhiä kohtaan, hallituksien hirmuvaltaisuudesta vingutetaan väsymättömästi. Pahinta kuitenkin on, että tämän kurjuuden runoileminen usein lähtee enemmin runoniekan mielikuvituksesta, joka etsimällä etsii mahtivaikutusta, kuin hellästä sydämmestä. Eräässä runoelmassa esim., "Chose vue un jour de printemps", V. Hugo kuvailee kaikenlaista surkeutta viheliäisten majassa — alastomia lapsia, nälkää, vilua ja puutetta isää ja äitiä keskenään tappelemassa ja sen vastakohdaksi kevätaurinkoa, joka iloisesti loistaa ulkona, ihankuin tämä kurjuus olisi kevätauringon vika.