Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 2. Tutkimukset ja arvostelut

by Kaarlo Johan Bergbom

Korkealaatuisemman yrityksen V. Hugo teki "Légende des siècles'issä". Hänen tarkoituksensa tässä laajassa kertomarunossa on kuvailla, kuinka ihmiskunta on luomisestaan saakka edistynyt edistymistänsä. V. Hugo on usein tavallisella ujoudellaan verrannut itseänsä Danteen, ja siltä näyttääkin kuin hän tahtoisi "Légende des siècles'in" "Divina Comedian" vastineeksi. Vuosisatojen tarinan sankari ei ole mikään yksityinen mies — se on ihminen yleisessä merkityksessään tai oikeammin ihmiskunta. Totta on, että tämä aine on ylevin, mitä runoudessa voidaan kuvailla, mutta se tunkeutuukin arveluttavalla tavalla historian ja filosofian aloille. Tähän runolajiin germaanilaisten miettivä luonne kuitenkin sopii paremmin kuin ranskalaisten. "Légende des siècles" ei siis olekkaan "Faust'in" veroinen. Mutta ranskalaiset itsekin ovat laatineet filosofisia runoelmia, joissa historia aukenee avarampiin ja mahtavampiin näköaloihin kuin V. Hugon tarinassa, esim. E. Quinet'n Ahasveruksessa ja Prometheuksessa. Merkittävä on, että historian suuria miehiä ja tapauksia harvoin kuvaillaan tässä V. Hugon epopeiassa; tavallisesti runoniekka on valinnut jonkun vähäpätöisen tarinan, johon hän sitten yrittää panna yleisemmän merkityksen. Myönnettävä on, että moni niistä kappaleista, jotka ovat "Légende des siècles'issä", on pieni mestariteos rohkean runollisuutensa puolesta. Mahdikkaita vastakohtia, ihanteellista väriloistoa, kaikuvia säkeitä on myöskin runsaasti tässä niinkuin V. Hugon muissa runoelmissa. Vähemmän onnistuneita ovat kuvaukset raamatusta ja vanhan ajan historiasta. Rooman perikatoa, jonka toki pitäisi oleman selvän V. Hugolle, joka ennen niin voimakkaasti on esittänyt "Neron pidot" ja "Gladiaattorien tappelun arenalla", ei kuvailla, mutta ennustetaan loppumattoman sanavirran juoksuttamisella. Tultuaan keskiaikaan V. Hugon runous luontuu paljoa selvemmäksi ja tarkemmaksi. Kaarle Suuren harhailevat ritarit ja paladiinit, jotka yöt päivät huviksensa tappelevat keskenänsä, kuvataan sekä lämpimästi että humoristisesti — vaikka kyllä yleisillä piirteillä. V. Hugo ei kuitenkaan mieltymyksestä keskiaikaan unohda läänitysvallan pimeätä puolta. Julmat keskinäiset metelit, täynnä surmaa ja hävitystä, antavat tilaisuutta kamalain taulujen esittämiseen. Astuessaan keskiajasta V. Hugo taas kadottaa asiain johdon. Semmoisten kappaleiden rinnalla, joiden yhteyttä sen aikakauden kanssa, jota ne ovat edustavinaan, ei voi parhaimmallakaan tahdolla käsittää, on muita, joissa aikakauden suuntaa kuvaillaan niin epäselvillä vertauskuvilla, että lukija ihan hämmentyy. Mitä oivallisimpia ovat sitä vastoin runoelmat nykyajasta. "Les pauvres gens" ja "le crapaud" nimiset kappaleet voidaan ihanan suoruutensa tähden hyvin verrata Runebergin tai Béranger'n kauneimpiin laatukuviin. Tässä V. Hugo oikein osottautuu köyhän kansan runoilijaksi; tästä nähdään paremmin kuin kaikista hänen sosiaalisista kaunolauseistaan, että kansaa hellivä sydän sykkii hänen runossansa. Melkein harmillinen vastakohta näille suorille ja teeskentelemättömille runoelmille on epopeian viimeinen kappale, jonka aineena on kahdeskymmenes vuosisata. Silloin hätä, murhe, kurjuus muka katoavat maailmasta ja ilo, rauha ja varallisuus pääsee silloin vallalle. Kaikki tämä autuus saadaan aikaan — ilmalaivan keksimisen kautta, joka merkillinen keksintö on sallittu kahdennenkymmenennen vuosisadan tehdä. Tuota ilmalaivaa V. Hugo ei käsitä vertauskuvalliselta kannalta, vaan sitä kuvaillaan teknillisellä tarkkuudella, luultavasti tulevain rakentajien hyödyksi. Tuommoisten hahmostusten perästä ei kukaan liene utelias tuntemaan niitä filosofisia, vielä tekemättömiä runoelmia, joissa V. Hugo tarkoittaa siirtää aineensa ajasta iankaikkisuuteen ja niin täydentää vuosisatain tarinan — erittäinkin kun näille runoelmille on luvattu niin pimikköisiä nimiä kuin "Le fin de Satan" (Pirun loppu) ja "Dieu" (Jumala).

"Légende des siècles'issä" osotti V. Hugo runolliset ajatuksensa ihmiskunnan historiasta; hän tahtoi samalla lailla "Les misérables'issa" antaa täydellisen kuvauksen nykyajan elämästä. Tämä romaani on valokuva nykyisestä Parisista, ihankuin "Notre-Dame" romaani loihti keskiaikaisen Parisin lukijan eteen. Runolliselta kannalta tämä uusi romaani ei kuitenkaan vedä vertoja runoniekan nuoruuden teokselle. Taiteellinen puoli ja kirjailijan sosiaalinen tarkoitus eivät ole elimellisessä yhteydessä, vaan seisovat yhteen sulamatta rinnakkain — ja siitä koituu haittaa romaanin sekä laatimukselle että henkilöille. Moni näistä, esim. Jean Valjean, Gravoche, Javert y.m., on perustukseltansa merkillinen, ja useinkin runoilijan kuvitusvoima on tehnyt heidät lumoavan selviksi, mutta yhtäkkiä hän muistaa näiden henkilöiden myöskin olevan aatteiden edustajina; Jean Valjean esim. edustaa rahvasta, Javert lakia j.n.e. Nytpä heitä peitetään semmoiseen filosofiseen himmeyteen, että on mahdoton käsittää heidän oikeata muotoansa. Esipuheessa V. Hugo mainitsee kolme koinhaavaa meidän aikamme pahimmiksi — miehen halventumisen proletaarisuuden kautta, naisen hukkumisen haureuteen ja lapsen pimentymisen taidottomuuden kautta; mutta turha olisi itse romaanista etsiä ajatusjohtoinen selitys, mistä juuresta nämät koinhaavat saavat syntynsä. Omissa mietteissään V. Hugo kyllä syyttää siitä lakien kovuutta, mutta hänen henkilöissänsä taas ilmaantuu ainoastaan tavallisia, ihan yksityisiä tunteiden ristiriitoja. Ainoa varmaperäinen, terve mieliperuste, jota voitaisiin hakea koko "Les misérables'ista", on V. Hugon jalo into kansan opetuksen ja kansan sivistyksen hyväksi. Tätä kiitettävää intoa hän ilmottaa ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan myös hartahimmilla lauseilla kirjassaan Shakespearesta. Sitä vastoin runoniekka kansan jumaloitsijana ("la sainte canaille") on yhtä epäselvässä kuin väärässäkin. Tuosta rauhallisesta, vakaasta, ahkerasta kansasta, johon valtakunnan kulmakivet nojaavat ja joka senkin tähden viimeiseen asti epäilee järkyttää näitä kulmakiviä, ei Victor Hugo pidä lukua, vaan Parisin levoton, kevytmielinen roistoväki edustaa kansaa. Mitä luonnollisintahan on, että tasavaltainen vuodelta 1848 puolustaa vallankumousta, mutta kummalliselta kuitenkin soipi, kun Victor Hugo asettaa kapinan ja vapauden samalle kannalle. Pahin seikka tässäkin kohdassa on, ettei runoilijan tarkoitus ja teko käy käsitysten. Mariossa hän esim. selvästi tarkoittaa kuvailla sen jalon nuorison esikuvaa, jolle tulevaisuus kuuluu, ja kuitenkin sama Mario on miedoimpia, voimattomimpia henkilöitä. Samalla tavalla ovat muut nuoret vallankumoojat "Les misérables'issa" väärän idealismin tuottamia. Usein, lukiessamme heidän urotöistään, muistuu Don Quixote mieleemme. Viehättäviä ja raittiita sitä vastoin ovat enimmiten ne paikat, joissa V. Hugo ilman valtiollista tarkoitusta kuvailee Parisin kansan elämää. V. Hugo tuntee joka nurkan suuressa Ranskan pääkaupungissa ja hän osaa myöskin tehdä kaikki lukijalle silminnähtäväksi — kadut, huoneet, historialliset muistomerkit tulevat ihankuin eläviksi ja seisovat Ranskan historian tapausten todistajina. Hän tuntee vielä ihmisetkin ja heidän luonteensa; me näemme elävässä kuvauksessa tuon rauhattoman, irstaan parisilaisen poikaveitikan, "le gamin de Paris", joka harrastaa kahta tointa: "hallituksen kumoamista ja housujensa paikkailemista"; näemme koko sen säätyluokan, jonka sankari tämä "gamin" on, sekä tavallisessa elämässä että suurissa kohtauksissa, ja näemme hänen jokaisesta liikunnostaan, että edessämme liikkuu oikeita ihmisiä eikä aatteisia valekuvia, niinkuin Mario tai Javert. Kokonaisuutena "Les misérables" kyllä ei ole mikään romaanin esikuva, mutta siinä on paikkoja, ja useitakin, joita ainoastaan oikea runoilija ja vain suuri runoilija on osannut kirjoittaa.

"Les misérables'in" perästä Victor Hugo ei ole kirjoittanut mitään merkittävää. Laajuudeltaan hänen Shakespearen juhlaksi julkaisema kirjansa runoilijain kuninkaasta on suurimpia, mutta siinäkin on paljoa enemmän kaunolauseita kuin ajatuksia — muutamia täysipainoisia kultarakeita keksitään kuitenkin runsaan hiekan seasta. Shakespearesta Victor Hugo puhuu tässä kirjassaan varsin vähän, sitä enemmän — itsestänsä. Muun muassa saadaan siitä tietää V. Hugon olevan Ranskan vallankumouksen runoniekan; V. Hugon käsityksen mukaan seisoo näet historiassa aina jokaisessa ajankäänteessä kaksi miestä toistensa rinnalla, toinen teon ja toinen ajatuksen, toinen voiman ja toinen hengen; Lutherin rinnalla seisoo Shakespeare, Cromvellin rinnalla Milton, Richelieun rinnalla Corneille ja Napoleon Suuren rinnalla seisoo — V. Hugo itse. Samalla tavalla kuin V. Hugon "Shakespeare", näyttää myös hänen ihan uusi kokoelmansa lyyrillisiä runoelmia antavan enemmän syytä moittimiseen kuin ylistämiseen.

Jos jätämme V. Hugon sikseen, eivät nuo vanhat tasavaltaiset vuodelta 1848, jotka ovat pysyneet entiselle vakaumuksellensa uskollisina ja sen tähden elävät maanpakolaisina, ole jaksaneet kirjallisuudenkaan alalla säilyttää yleisön vanhaa suosiota. Tavallisesti ranskalaiset eivät voi pysyttää mielensä jäntevyyttä maanpakolaisuudessa; heiltä puuttuu silloin malttia ja kärsivällisyyttä. Samaten kuin Antheus kreikkalaisessa tarinassa koskemalla maata, joka oli hänet synnyttänyt, sai uusia voimia, tarvitsevat ranskalaiset kirjailijat Parisin ilmaa virkistyäksensä. Tässä kohden nämät tasavaltaiset maanpakolaiset muistuttavat ensimmäisen vallankumouksen siirtolaisista, jotka myöskin vieraissa maissa niin vieraantuivat omasta isänmaastansa, että tämä viimein ei ymmärtänyt heitä ensinkään. Samalla lailla nämät tasavaltaiset kirjailijat ovat ihankuin kangistuneet vanhoihin aatteisiinsa, eivätkä havaitse saarnaavansa kuuroille tai kylmäkiskoisille. Niin on maanpakolaisuus tehnyt paremmat ahdasmielisiksi ja yksipuolisiksi ja lisännyt huonompien vanhaa taipumusta pintapuolisuuteen. Runoilijain joukossa seisoo E. Quinet V. Hugota lähinnä sekä runollisen älynsä puolesta että vihatessaan nykyisiä Ranskan oloja. Ihankuin V. Hugokin on E. Quinet väsymättä runollisesti ja suorasanaisesti näinäkin aikoina ylistänyt vallankumousta ja houkutellut sen uudistusta. V. Hugon neroa E. Quinet'llä ei ole, mutta hän on paljoa aatteellisempi ja johdonmukaisempi. V. Hugon tekemät kokeet todistaa vallankumouksen välttämättömyyttä pilkkaavat jokaista ajatusoppia, E. Quinet'n ovat myöskin usein mielettömiä, mutta niiden kanssa voi kumminkin sovittelemalla tulla toimeen. Hänen paras teoksensa tältä viime ajalta on näytelmällinen runoelma "Les esclaves" (orjat), jonka päähenkilö on Rooman historiassa mainio gladiaattori (miekkailijaorja) Spartacus. Näytelmätaiteelliselta kannalta katsottuna tämä runoelma on täynnänsä vikoja, mutta siinä ilmenevä jalojen ajatuksien ja tunteiden rikkaus melkein peittää toiminnan köyhyyden. Alexandre Dumas on myöskin vallankumouksen jäljestä asunut Ranskan ulkopuolella, eikä tahtonut muka kärsiä Napoleonin hirmuhallitusta. Hänen huonoja varojansa syytetään kuitenkin oikeaksi vaikuttimeksi tähän tasavaltaiseen päätökseen. Hänen kynänsä on yhtä toimelias kuin ennen, mutta aineet ja aatteet jo rupeevat puuttumaan. Sytyttääksensä mielikuvitustansa hän on kirjallisena huijarina kuljeksinut ympäri koko Euroopan — Suomessakin hän oli 1860 — ja ottanut osaa kaikenlaisiin yrityksiin. Niin A. Dumas 1859 seurasi Garibaldia ja kirjoitti hänen muistokirjansa "Mémoires de Garibaldi", joka kirja on yhtä huono kuin valheellinen. Hänen viimeaikuisista romaaneistansa on "Isaac Laquedem" nostanut jonkunmoista huhua; A. Dumas tahtoi tässä jättiläisromaanissa esittää koko historian Kristuksesta uskonpuhdistuksen aikaan asti. Onneksi hän väsyi jo keisari Neron aikana. E, Sue'n on vielä vähemmin kuin A. Dumas'n onnistunut pysyä ranskalaisen yleisön suosiollisessa muistossa. Sveitsistä käsin, jossa hän asui 1851 vuodesta kuolemaansa (1857) saakka, hän melkein joka vuosi julkaisi uusia romaaneja, mutta niissä ei ole kipinääkään hänen entistä taitoansa; ne olivat kuolleita jo syntyessään.

II.

Ainoastaan vähin osa kirjailijoita, jotka vuoden 1848 vallankumouksessa taistelivat tasavaltaisen puolueen rintamassa, on vielä keisarikaudenkin aikana rohjennut, niinkuin V. Hugo ja E. Quinet, pysyä niin kiinteästi vanhassa vakaumuksessaan, että mieluummin kärsivät maanpakolaisuutta kuin mukautuvat nykyisiin oloihin — enemmistö joko jäi Ranskaan tai palasi sinne kohta saatuansa anteeksiannon. Muutamat ovat sitten lujamielisellä jäykkyydellä vetäytyneet asioista, odottaen parempia aikoja, muutamat ovat muuttuneet keisariuden parhaimmiksi ystäviksi ja tungeskelevat nyt virallisten sanomalehtien toimituksissa. Kovin onni on tavannut vallankumouksen etevintä johtajaa, Lamartinea. Hänen on täytynyt nähdä kaikki vapaudentoiveensa rauenneiksi sekä myöskin havaita, kuinka kansassa nousee nousemistaan ääniä, jotka syyttävät juuri Lamartinea ja hänen vertaisiansa siitä, että vallankumous on tyhjiin supistunut, vieläpä syyttävät heitä nykyisestä diktatuurista. He tahtovat nähdä Lamartinen koko elämässä sekä kirjoituksissa vain turhamielisyyttä ja pintapuolista haaveilua. Tämä vastaponnahdus Lamartinen entistä jumaloitsemista vastaan on kyllä itse perusteeltaan luonnollinen ja oikea, mutta vihamielinen arvostelu on kuitenkin mennyt liiallisuuksiin. Ennen ihailtiin Lamartinea valtiomiehenä ja puhujana runollisuutensa tähden — nyt etsitään hänessä runoniekkanakin valtiomiehen vikoja. Lisäksi ei Lamartinen ole näinä viime aikoina suotu tyvenellä äänettömyydellä välttää arvostelijain soimauksia. Kova onni pakoittaa häntä päinvastoin melkein joka vuosi uusilla kirjallisilla teoksilla ikäänkuin houkuttelemaan vihollisiansa esiin. Asianlaita on näet niin, että Lamartine pramean retkensä vuoksi Itämaihin ja ollen tuhlaavainen tavallisessakin elämässään on joutunut täydelliseen taloudelliseen häviöön; hyvittääksensä velkojiansa hänen on nyt täytynyt käyttää kynäänsä kaikenlaisiin kirjallisiin keinotteluihin, joissa hänen lisäksi on täytynyt taivuttaa mielensä monenkaltaisiin nöyrtymisiin. Ranskan kansa "heittää roponsa runoniekan rikki lyötyyn kanteleesen ja kulkee ohi pää poispäin käännettynä." Kova olisi asiain näin ollen moittia häntä kirjailijana siitä, että hän ihmisenä koettaa täyttää velvollisuutensa, ja vielä kovempi olisi arvostella hänen runollista voimaansa viime ajan heikkojen tuotteiden mukaan, vaikka kyllä on myönnettävä, ettei näitä teoksia huomattaisikaan, jos niissä ei olisi Lamartinen nimeä. Lamartinen kirjoitustapa on tosin sama kuin ennenkin, mutta hänen entinen kuvarikas puheensa on vähitellen kangistunut teeskenneltyyn tekotapaan — hänen runoelmansa viime ajoilta ovat syyskukkia monenkarvaisia, vaikka ilman tuoksua. Hänen novelliensa joukosta on mainitseminen kaksi parasta, "Geneviève" ja "Kivenhakkaaja St. Pointista", jotka ovat voittaneet yleisön suosion liikuttavalla sisällyksellänsä. Kummassakin kuvaillaan köyhien, näköjään jokapäiväisten työmiesten jalomielisyyttä. Suurten historiallisten teosten joukosta viime ajalta on "Restauratsionin historia" ainoa, jossa sentään johonkin määrin ilmenee Lamartinen kyky esitellä historian tapauksia elävästi ja draamallisesti. "Restauratsionin historia" on henkilökuvaustensa puolesta etävämpi mainiota "Girondistein historiaakin", jolla Lamartine ensin ja parhaiten perusti maineensa historioitsijana; juonikkaat diplomaatit Bourbonien hovijunkkarien joukosta sopivat Lamartinen luonteelle paremmin kuin vallankumouksen tylymmät, vaikka suurisuuntaisemmat sankarit. "Restauratsionin historia" ei siis ole ansioton, ja kuitenkin se todistaa, että Lamartinen historiankirjoituksen alalta leikkaama laakeri on pian lakastuva. "Restauratsionin historia" on näet ilmestynyt herättämättä suurempaa huomiota yleisössä, joka asia näyttää kummalliselta, muistaessamme mihin ihastukseen "Girondistein historia" saattoi koko Ranskanmaan. Näiden teosten ero johtuu kuitenkin vain siitä, että ne ovat ilmestyneet eri aikoina. Se on myöskin vaikuttanut teosten eri kohtalon; "Girondistein historia" (1847) oli kipinä ruutihuoneessa, koska Lamartine siinä ymmärsi mukautua silmänräpäyksen vaatimuksiin ja saarnata tasavaltaisuuden ylevyyttä; "Restauratsionin historia" vastaanotettiin kylmästi, sillä sen tarkoitus ei soveltunut yleisön mielipiteihin sinä hetkenä, jona tämä historia julkaistiin. Tämä vuosi oli 1852, juuri sama vuosi, jona Napoleon III kansan yleisellä suostumuksella valtansa viimeiseksi vahvistukseksi otti keisarin nimen ja arvon. "Restauratsionin historiassa" taas on perusajatuksena viha Napoleonin hallitusjärjestystä vastaan, joka muka muuttaa valtion koneeksi. Olivatpa Lamartinen mielipiteet muuten vaikka kuinka erilaiset ja vastakkaiset — tässä vihassa ne kaikki yhtyvät; hänen legitimistiset nuoruutensa muistot ja tasavaltaisuutensa, taiteellinen jumalisuutensa ja filosofis-runollinen valistuksensa sulavat tässä yhteen. — Paitsi "Restauratsionin historiaa" on myöskin mainitseminen "Vuoden 1848 vallankumouksen historia", kuitenkin enemmin kirjan aineen kuin itse teoksen tähden. Vaikka nimi lupaa koko vallankumouksen historian, esittää itse kirja kuitenkin ainoastaan Lamartinen ajatuksia, puheita ja tekoja tässä vallankumouksessa. Tuleville runoniekoille, maalareille ja näyttelijöille, jotka ehkä tahtovat esittää Lamartinen mielenlaatua ja kuvaa, tämä historia voi tarjota paljon viehättävää, mutta puhtaalta historialliselta kannalta tutkimus on jokseenkin yksimielisesti tuominnut sen kuoleman omaksi.

Vallankumous tapasi George Sandin ihankuin Lamartinenkin hänen vaikutusvoimansa ja kunniansa korkeimmalla kukkulalla. Vaikkapa olikin nainen, heittäytyi "Indianan" ja "Lelian" kirjoittaja rohkeasti liikkeiden virtaan, toivoen niistä Ranskanmaan uudestasyntymistä yhteiskunnallisessa suhteessa, samaten kuin Lamartine toivoi tätä uudestasyntymistä valtiollisessa. Vaikkei George Sand juuri suoraan ottanut osaa tapauksiin, on kuitenkin tietty asia, että useat Ledru Rollinin ja Louis Blancin julistukset kansalle ovat lähteneet hänen kynästänsä. Muittenkin hän oli lujasti liittynyt tasavaltaiseen puolueeseen. Hänen täytyi siis myös niinkuin muidenkin nähdä toiveensa turhaan rauenneiksi ja ottaa osaa yleiseen alakuloisuuteen. Valtiokeikaus v. 1852 ei ole lähettänyt häntä maanpakoon, vaan, niinkuin hän itse sanoo, luonut erämaan hänen ympärillensä. Hänen kunniaksensa täytyy sanoa, ettei hänen henkensä jäntevyys ole tykkänään lauennut, niinkuin esim. Lamartinen — päinvastoin George Sand on ymmärtänyt runollisen henkensä voimalla saada tuon erämaankin kukkia kasvamaan. Hänen viimeiset teoksensa eivät enään ota aineeksi yhteiskunnallisia kohtia eivätkä koeta kypsymättömillä mielijohteilla tehdä maailmaa onnelliseksi. Ne ovat selviä, mutkattomia novelleja ja romaaneja ilman opettavaa tarkoitusta; ne vain tahtovat viehättää puhtaalla runollisella sulollaan. Kuitenkin ne ovat toisen keisarikauden miltei virkeimmät ja pysyväisimmät tuotteet kirjallisuuden alalla. Näytelmienkin tekoon on George Sand näinä aikoina ruvennut ja vaikka tämä on hänen heikko puolensa, ei hän siinäkään kohden ole ansiotta, hän kun on ollut Ranskassa ensimmäinen, joka on tohtinut draamallisesti esittää talonpoikain elämää. Näytelmällisillä kyläkertomuksillaan hän on aukaissut rikkaan aarnion tuleville näytelmäntekijöille. Yleensä lämmin ihmisyys, tarkka havaintokyky ja vilpitön siveellisyys ilmaantuu kaikissa George Sandin myöhemmissä teoksissa. Hillitty on hänen ensimmäisen aikakautensa kiihkoinen hehku, joka antoi lumousvoiman "Indianalie" ja "Lelialle", mutta joka myöskin usein himmensi runoniekan katsetta ja vei hänen harhateille — sitä vastoin on hänen elämännäkemyksensä tullut puhtaammaksi ja selvemmäksi. Tämän seikan pitäisi yksinäänkin kyllin todistaman, että George Sandin viholliset ovat väärässä, kun he eivät tahdo pitää häntä muuna kuin siveettömänä sofistina. Hänen pyrintönsä heittää entiset hairaukset on sitä ihmeteltävämpi ja hänen neronsa sitä enemmän arvossa pidettävä, kun näemme miten muut samalta ajalta ja samalla perustuksella olevat kirjailijat eivät ole jaksaneet päästä tähän sopusointuiseen selvyyteen. Onhan V. Hugo esimerkiksi päinvastoin hukkunut hukkumistaan pöyhkeilyyn, Lamartine hervottomuuteen. Sillä emme kuitenkaan tahdo sanoa kaikkia syytöksiä George Sandia vastaan perättömiksi. Valitettavasti on hänen viimeaikaisten teostensa joukossa yksi, joka yltäkyllin todistaa, että vaikka voidaan merkitä useat hänen hairauksensa tämän vuosisadan laskuun, jää muitakin jäljelle, joita tuskin millään voi puolustaa. Tämä kirja ei ole oikea romaani, vaan romaanintapainen kertomus kirjailijan omasta elämästä "L'histoire de ma vie". Julkaisemalla sen George Sand toivoi voivansa kumota nuo pahat kulkupuheet itsestään, jotka yleisössä olivat liikkeellä, mutta hän unohti, ettei naisen elämässä kovinkaan parjaus tee niin suurta vaikutusta kuin puolustus, joka loukkaa häveliäisyyttä. Hän ei juuri selitä näitä kulkupuheita ihan perättömiksi, mutta hän lykkää kaikki vikansa kasvatuksensa ja läheistensä syyksi. Omasta elämästänsä hän ei puhu paljoa, ja peittää erittäin monet lemmenseikkansa hämärään — sitä laajemmin hän esittelee äitinsä törkeätä himollisuutta, äidinäitinsä irstasta uskottomuutta ja miehensä typerää yksinkertaisuutta. Vaikka George Sandin kuvaus kyllä voi olla mitä todenmukaisin ja vaikka totta lieneekin, etteivät hänen likimmäisensä ole vaikuttaneet häneen hyvin, on tämä pyhimpien tunteiden loukkaaminen kuitenkin inhottava. — Kun George Sandin romaaneja ja novelleja näiltä viime vuosilta on melkein epälukuinen joukko, on tarpeetonta tutkia jokaista niistä erittäin. Eräs "Mademoiselle de la Quintinie" -niminen mainittakoon kuitenkin. Tämä romaani on George Sandin myöhempien teosten joukossa ainoa, jossa hän uskaltaa astua vanhaan valtakuntaansa, yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Pimeillä väreillä tekijä kuvailee ristiriitoja katolisessa perhe-elämässä, jotka syntyvät pappien aviottomuudesta ja heidän vaarallisesta vallastaan erittäinkin naisväkeen; innokkaasti hän varoittaa Ranskan kansaa paavinpuolueen ja roomalaisen tekojumalisuuden kasvavasta vaikutusvoimasta. George Sandin kuvaus on sitä enemmän mieleen koskeva, kun paavinpuolueen edustajia ei esitetä tavallisiksi viekkaiksi teatterijesuiitoiksi — päinvastoin on romaanin päähenkilö, nuori pappi Moreali, jalomielinen, vaikka heikko ja horjuva. Katolinen kirkko on antavinaan suuremman pyhyyden avioliitolle, tehden sen sakramentiksi, mutta todellisuudessa on tämän kirkon mielestä avioliitto välttämätön paha, naimattomuus ja luostari ovat sitä vastoin muka pyhemmät kuin avioliitto ja perhe. Nuoruudessaan Georg Sandkin, vaikkei ollutkaan oikeauskoinen katolinen, puolusti luostarien tarpeellisuutta erittäinkin naisille, he kun muka olivat liika arkatunteiset miespuolen raakuudelle; nyt hän "Mademoiselle de la Quintiniessä" päinvastoin osottaa, mihin vaarallisiin ristiriitoihin tämä luostarien innokas, kiihoittunut hartaus, jossa hengellisyys ja himokkuus kummallisesti sekaantuu, usein viepi, ja kuinka ihmisen siveellinen kasvatus on mahdollinen ainoastaan perhe-elämässä. — Puhtaalta runolliselta kannalta on tämä romaani kiitettävä. Erittäin kuvaillaan sitä luontoa, jossa kertoelman tapaukset ovat liikkuvinaan — mainio Chamounix-laakso Savoyenissä — ihmeellisellä voimalla.

Michelet'n elämässä on Napoleonin valtiokeikaus ja uusi keisarikausi aikaansaanut vielä katkeramman muutoksen kuin George Sandin elämänvaiheissa. George Sand oli kiivaimmissakin valtiollisissa seikoissa aina parhaasta päästä taideniekka ja sen tähden hän jaksoi paeta niistä oikeaan isänmaahansa, runouden luvattuun maahan. Michelet taas oli, yliopiston joutuessa riitaan papiston ja jesuiitain kanssa, astunut valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain markkinoilla liiaksi esille, että hän eheänä olisi voinut palata tieteen rauhalliseen pyhäkköön. Jo v. 1851 kielsi hallitus Michelet'ä pitämästä luentoja College de Francessa, niiden uljaan vapaamielisyyden tähden, ja kosk'ei Michlet 1852 vuoden joulukuun tapausten jälkeen tahtonut vannoa uskollisuuden valaa keisarille, erotettiin hän virastansa ja hänen täytyi kokonaan vetäytyä yleisistä harrastuksista yksityiselämään. Väsyneenä monesta pettyneestä toivosta alakuloisena nähdessään vastakohdan oman vapaudenihanteensa ja todellisuuden välillä Michelet on heittänyt valtiollisten taistelujen tanteren. Intoa-sytyttävään historiaan, joka ensin vei hänen tälle tanterelle, hän näkyy kyllästyneen — saadaksensa täydellisen rauhan, hän on kiintynyt luonnontieteeseen. Michelet, sama joka ennen rohkeimmilla piirroksilla kuvaili Rooman maailman-valloittavia sankareja tai oman isänmaansa loistavaa historiaa, tarkastelee nyt hellimmällä hartaudella runollisia kohtia lintujen ja hyönteisten elämässä. Onhan tämä vaikuttanut Micheletiin hyvääkin — hän on nuortunut, vaikka melkein liiaksi. Voisihan luulla näiden Michelet'n luonnontieteellisten tuotteiden syntyneen nuoren runoniekan mielikuvituksessa eikä suinkaan uskoa niitä vanhan, koetellun tieteilijän tekemiksi. Tämä käänne Michelet'n kirjoituslaadussa ei suinkaan ole merkityksetön eikä liian kummallinen. Ihan niinkuin Michelet on heittäytynyt luonnontieteesen, ihan niinkuin George Sand ryhtynyt suoraan mutkattomaan kertomustapaan, molemmat jättäen yhteiskunnalliset yrityksensä sikseen, on koko kirjallisuuskin herännyt entisestä ihanteellisesta hourauksestaan nykyiseen kuivaan, innottomaan realismiin. Tämä asianlaita on melkein välttämätön ja se onkin aina toipumuksen merkki. Ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan kieltää entisyyttään; tarkastellessamme näitä Michelet'n viimeisiä teoksia, löydämme niistä entisen Michelet'n sekä avut että viat, edelliset kuitenkin vähemmässä, jälkimäiset suuremmassa määrässä. kaikissa ("Hyönteinen", "Lintu", "Perhonen", "Meri", "Rakkaus", "Nainen") ilmenee Michelet'n vanha kuvarikas ja loistoisa lausetapa, hänen rikkautensa ylevistä aatteista, hänen taitonsa käyttää vähäpätöisimpiäkin tarinoita painavain asiain selvittämiseksi, mutta myöskin tuo vanha sekoitus jumalisuutta ja irstaisuutta, runollisuutta ja tiedettä, mystillisyyttä ja aineellisuutta. Erittäinkin "Rakkaus" ja "Nainen" soivat milloin viehkeän dityrambin, milloin anatomillisen lääkärin-luennon tavoin. Muuten tuo naisen jumaloiminen molemmissa näissä kirjoissa on herättänyt enemmän naurua kuin ihastusta.

Kaikki kirjailijat, joista tähän asti on ollut puhe, vihaavat sydämmensä pohjasta Ranskan nykyisiä hallitusoloja, he joko käyvät julkista sotaa bonapartelaisuutta vastaan, niinkuin V. Hugo, taikka välttävät, niinkuin Michelet, vähintäkin yhteyttä sen kanssa. Kääntykäämme nyt katsastamaan vastakkaista puoluetta — bonapartelaista. Vaikk'ei heidän seassaan aivan monta loistoisaa kirjaniekannimeä kohtaakkaan, ovat hekin aivan merkittävät varsinkin sen vuoksi, että he ovat nyt ranskalaisen yleisön johtajina, että he ovat viime ajan miehiä. Etevimpänä heistä on epäilemättä mainittava keisari Napoleon itse. Keisari näet luetaan ei ainoastaan valtiolliselta kannalta ensimmäiseksi nykyajan ranskalaiseksi älyniekaksi; myöskin kirjalliselta kannalta hän voittaa kaikki muut nykyisen bonapartelaisuuden päämiehet. Totta on, että enin osa hänen teoksiansa on kirjoitettu ennen vallankumousta 1848 eikä siis juuri kuulu tähän, mutta nämätkin teokset ovat vasta keisarikauden aikana herättäneet yleisössä suuremman huomion. Se tapahtui erittäinkin v. 1858, jolloin kokoelma kaikista Napoleonin kirjoituksista toimitettiin painosta. Napoleonin vapaamieliset ja varsinkin hänen tasavaltaiset vastustajansa ottivat kuin ottivatkin tilaisuudesta vaarin selvästi muka osottaaksensa erotuksen maanpakolaisen kiehtojan sanojen ja voitolle päässeen keisarin tekojen välillä — josta sitten hyvä syy parkuen soimaamaan häntä kavaltajaksi ja viekastelijaksi. Kun tasapuolisesti tarkastelemme näiden syytösten pontta ja perää, huomaamme tuskin ollenkaan tai ainoastaan vähäpätöisissä asioissa vastakohdan entisten ja nykyisten mielipiteiden välillä — päinvastoin, jos erotamme nuot julistuksissa ja lentokirjoissa välttämättömät valtiolliset korupuheet, julistavat "L'idée Napoleonienne" (ilmestynyt 1840) ja kirjanen "1680 et 1830" (ilmestynyt 1841) selvästi nykyisenkin bonapartelaisuuden ohjelmaa. "L'idée Napoleoniennessä" hän esimerkiksi selittää; kuinka joka valtakunnassa on tarpeen joko aatelisvalta taikka perinnäinen hallitsijasuku edustamaan kansan pysyväisiä etuja; kun nyt muka aatelistoa Ranskassa ei ole eikä semmoista milloinkaan siellä voi syntyä vallankumouksen jälkeen, onkin Napoleon I:n tarkoitus perustaa vahva perintövalta oikea jopa tarpeellinenkin. Samaten puhui keisari jo maanpakolaisena prinssinä jokseenkin ylimielisesti monesta valtiosäännön perusteesta; esim. ministerien vastuunalaisuus Ranskassa on hänestä paljasta mielettömyyttä. Jo silloin (1843) oli siis koko nykyaikainen liberalismi hänelle vastenmielinen. — Kaikki Napoleonin kirjoitukset saavat milt'ei suuremman mieltäkiinnittävän voiman siitä ihmeellisen voimakkaasta johdonmukaisuudesta, jonka ne todistavat aina hänessä olleen. Tuskallisimmassakaan tilassa hän ei milloinkaan kadota järkähtämätöntä luottamusta historiallisen tehtävänsä välttämättömyyteen. Jos luetaan mikä hyvänsä hänen teostensa joukosta, esim. kirjeet äidille sen jälkeen kun hänen yrityksensä Strassburgissa oli rauennut tyhjäksi tai luennot, jotka hän vankina kirjoitti Hamissa, tai hänen puolustuksensa peerikamarin edessä — ei missään ole horjuvaisuuden tai epäilyksen jälkeä. Tämä luja usko antaa koko miehelle runollisen loihtuvaikutuksen ja hänen kunnianhimollensa ihanteellisen voiman, joka myöskin kuvastuu kirjoituksissa. Napoleonin vihamiehet ovat kyllä selittäneet hänen rohkeutensa uskalikon röyhkeydeksi, mutta senpä keisarin tunnettu terävä ymmärrys ja harkitseva viisaus kumoo. Kaikissa keisarin arveluissa ja ajatuksissa ilmenee raitis ja tarkka mieli; erittäinkin vierasten kansojen suhteen hän osottaa tasapuolisuutta, jota harvoin Ranskan miehellä tapaa. Tutkiessaan Englannin ja Saksanmaan oloja, hän kuitenkin aina pitää silmällä Ranskan yleisön ja omaa suhdettansa Ranskan kansaan. Voihan sanoa kaikki Napoleonin kirjalliset teokset alusta pitäen hänen omien valtiollisten yritystensä ja tekojensa puolustukseksi. Kuvaillessaan vallankumousta Englannissa v. 1688 hän silminnähtävästi tarkoittaa ei Jaakko II:ta, vaan Ludvig Filippiä, ei Vilhelm Oranilaista, vaan itseänsä. — Semmoinen puolustuskirja suurinta kokoa on todellisuudessa myöskin Napoleonin kirjallinen pääteos, hänen historiansa Caesarin elämästä ("La vie de Caesar"), johon hän viime aikoina on ryhtynyt. Tähän asti on siitä ilmestynyt kaksi osaa, toinen menneenä, toinen tänä vuonna. Kun tämä teos ei siis vielä ole lopussa, olisi lopullinen arvostelu siitä liian aikainen, mutta jo esipuheesta ja johdatuksesta näkyy kirjoittajan tarkoitus jokseenkin selvästi. Yleisesti Rooman tasavallan viimeiset ja keisarikauden ensimmäiset ajat tarjoovat monta kohtaa, joita sopisi verrata tämän vuosisadan tapauksiin erittäin Ranskassa — ja jos onkin Napoleon III:nnen elämä paremmin Augustuksen kuin Caesarin, antaa Pharsalilaisen voittajan nimi kirjalle ihankuin suuremman merkityksen. "La vie de Caesar" on kirjoitettu historioitsijan rauhalliseen kirjoitustapaan; kirjoittajan arvelut nojautuvat hyviin tietoihin eikä omaperäisiin mielipiteisiin, suoria viittauksia nykyisiin oloihin ei siinä ole, ja kuitenkin kirjoittajan tarkoitukset siinä kohden ovat silmiinpistävät. Niin esimerkiksi "doktrinäärit" vuodelta 1830 ja kaunopuhujat vuodelta 1848 voivat ottaa itselleen runsaan osan tuosta melkein ylenkatseellisesta hylkäystuomiosta joka "La vie de Caesar'issa" kohtaa Ciceroa ja Catoa. Sekä kirjan että kirjailijan sankari on sitä vastoin Caesar; Napoleon ei ainoastaan kuvaile tätä urosta lämpimällä ihastuksella, vaan osottaa myöskin, että Caesarin kansanvaltainen yksinhallitus yksinään on voinut pelastaa Rooman perikadosta vieläpä antaa sille uusia voimia pysyä pystyssä muutamia vuosisatoja. Tämä ajatus, joka tosin kovin eroaa entisestä tavallisesta Rooman keisarikauden käsittämisestä, onkin meidän aikanamme saavuttanut jokseenkin yleisen suostumuksen. Mainio saksalainen Rooman historioitsija, Mommsen, jonka tutkimuksiin Napoleon muutenkin usein nojautuu, on samaa mieltä; Ranskassakin ovat St. Priest ja Mérimée jo ennen nykyistä keisarikautta lausuneet samanlaisia ajatuksia. — Vielä on moni tarkastaja, tyytymätönnä Caesarin ylistämiseen syyttänyt Napoleonia mielettömästä neron jumaloimisen suosimisesta. Siihen on muistaminen Napoleonin omat sanat "L'idée Napoleoniennessä" sedästänsä; mitkä sanat yhtä hyvin sopivat Caesariin ja häneen itseensäkin: "Kovin se erehtyisi, joka luulisi suuren miehen kaikkivaltiaaksi ja hänen luovan voimansa ainoastaan itsestään; keksiminen, käyttäminen, johtaminen, ne ovat etevän hengen ensimmäiset avut."

Jos kirjallisuudesta voisi päättää, mikä valtiollinen mielipide Ranskan yleisössä vallitsee, ei se olisi suinkaan bonapartelaisuus niin kansanmielinen kuin se todellakin on. Senaatissa, lainsäätäjäkokouksessa, vieläpä sanomalehdissäkin on valta bonapartelaisten käsissä; kirjallisuudessa he taas ovat vähemmistöpuolueena, jos ei paljoudeltaan, niin kuitenkin laadultaan. Jokseenkin suuri joukko bonapartelaisia kuuluu taantumuksellisten riviin, jotka johonkin määrään ovat ottaneet osaa keisarikauden valtiollisiin asioihin varsinkin Italian sotaan asti. Kirjallisuudessa he usein viljelevät vallankumouksen historiaa, mutta näkevät siinä tavallisesti ainoastaan Ludvig XVI:nnen teloituslavat. Aatteet 1789:stä, joiden kuitenkin aina pitäisi olla Ranskan ylpeytenä ja Ranskan valtion kulmakivinä, ovat heistä syynä kaikkiin vahinkoihin. Vallankumousta vastustava korupuheisuus on tullut muodin ja keinottelun asiaksi, ihankuin sosiaalinen retorisuus oli ennen. Nämät kirjailijat eivät suinkaan varo epämieluisia väitelmiä. Niin esim. Granier de Cassagnac, puolueen etevin tukipylväs senaatissa, eräässä kirjassaan väittää, että vallankumous v. 1789 syttyi siitä syystä, kun Ludvig XVI tahtoi tehdä viimeisetkin orjat vapaiksi. — Toisen lahkon edustajana kirjallisten bonapartelaisten seassa on Romieu. Tämä rietas, vaikka taitava, kirjailija on julkeasti selittänyt Ranskan kansan siveellisen voiman tyhjentyneeksi; nyt on sen tähden muka ruumiillisen väkivaltaisuuden ja Caesarin aika tullut. Nautinnonhimo ja rahakeinottelut, jotka toisen keisarikauden aikana ovat kasvaneet kasvamistaan, antavat Romieu'n sofismille totuuden näyn, mutta kumma kuitenkin, että tämä väite tehdään juuri bonapartelaisten joukosta. — Halvannäköinen, vaikka kyllä tärkeä on La Guéronnièren sija keisarillisessa kirjallisuudessa. Kaikki etevimmät lentokirjat, joilla keisari on selittänyt taikka puolustanut valtiollista tilaa, erittäinkin ulkomaan suhteen, pidetään La Guéronnièren tekeminä, niin esim. "Napoleon III ja Englanti", "Napoleon III ja Italia", "Paavi ja kongressi" y.m. — Muiden muassa jotka ovat kirjallisuudessa astuneet bonapartelaisten puolelle, on mainitseminen: Nisard, St. Beuve, Demogeot, T. Gautier, O. Feuillet, E. About, puhumatta koko joukosta tilapäisiä runoilijoita ja sanomalehtikirjoittajia.