III.
Olemme ennen sanoneet, ettei kirjallisuudessa ja yleensä Ranskan kansan kirjallisessa osassa ollut paljon napoleonilaisuuden puolustajia ja ystäviä; olemme myöskin jo maininneet etevimpien tasavaltaisten kirjailijain käytöksen nykyistä keisarikuntaa kohtaan. Nämät vuoden 1848 tasavaltaiset kuitenkin ovat vastustuspuolueen keveänä ratsuväkenä, pääväkenä keskirintamassa ovat kohtuulliset vapauden puolustajat, jotka sivistyksen ja edistyksen nimessä kiistävät sortavien tapausten voimaa vastaan. Ranskan akatemiassa on tämä antibonapartelainen vastustus saanut oikean pesäpaikkansa; tämä ei milloinkaan unohda, ei puheissaan eikä vaaleissaan, osottaa millä karsaudella sen johtavat jäsenet katsovat keisaria ja hänen vapaudenlupauksiansa. Suurin osa näitä akatemian vastustusmiehiä on vanhoja orleanisteja ja Ludvig Filipin miehiä, niinkuin Guizot, Thiers, Villemain, Cousin y.m., mutta kohtuulliset legitimistitkin, niinkuin Berryer, ja vapaamieliset paavinpuoluelaisetkin, niinkuin Montalembert ja Lacordaire, ovat myöskin yhtyneet liittoon näiden kanssa. Erittäin viimeisen Italian sodan jäljestä, kun näet eripuraisuus Napoleonin ja paavin välillä ensin syntyi, on kirkollisen puolueen vaikutus akatemiassa kasvanut. Myöskin Guizot, vaikka protestantti, ja Thiers sekä Villemain, vaikka ovatkin vanhoja voltairelaisia, ovat ruvenneet paavin ja hänen maallisen valtansa puolustajiksi. Eräs Cousinin lause on ikäänkuin avaimena tähän arvoitukseen, hän näet sanoi: "Puolustan paavia, koska rakastan spiritualismia, sillä hän on ainoa henkisyyden edustaja maailmassa nykyistä aistillisuutta vastaan, joka uhkaa meidät niellä; paavin valta on sielujen ainoa valo. Olkoot ajatuksemme muuten vaikka kuinka erilaiset, meidän sekä kirkollismielisten että filosofien pitää kuitenkin liittymän yhdeksi puolueeksi tässä kohdassa." Ylipäänsä on tämä Ranskan akatemian tarkoitus yhdistää kaikki vanhat puolueet nuorta bonapartelaisuutta vastaan muutenkin näkyvä; niin esimerkiksi neuvoo Guizot keskisäätyä sopimaan vanhan aateliston ja legitimistien kanssa, sillä "ne (keskisäädyt) eivät yksinään jaksa kantaa vahvaa hallitusta"; niinpä Prévost de Paradol kirjassaan "Les anciens partis" selittää, että "vanhat" puolueet, legitimistit, orleanistit, tasavaltaiset, ovat oikeastaan uudet, joiden pitää liittyä yhteen itsevaltaista keisariutta vastaan, kun muka tämä nykyinen ylenvaltiuden ja kansanvaltaisuuden liitto jo vanhastaan aina on tuottanut Ranskalle onnettomuutta. Tämä uppiniskaisuus arvattavasti ei ole Napoleonin mieleen, mutta kun akatemia on vapaa laitos, ei hän ole voinut estää sen jäseniä julki lausumasta, mitä tahtovat. Muuten tämä vastustus ei ole erittäin vaarallinen keisarille, sillä se pysyy enimmiten ainoastaan kirjallisuuden rajain sisällä eikä pyri eikä uskalla valtiolliselle alalle. Tältä alalta ovat kaikki nekin akatemian johtajat, jotka Ludvig Filipin aikana olivat asiain etunenässä, melkein kokonaan vetäytyneet syrjään; he ovat enimmiten ryhtyneet nuoruutensa kirjallisiin teoksiin, jotka valtiollisten toimiensa tähden olivat jättäneet lopettamatta. Niin on esim. Guizot näinä viime aikoina jatkanut Englannin vallankumouksen historiaansa aina Kaarlo I:n surmasta Stuartien palaamiseen asti; Thiers on lopettanut konsulaatin ja ensimmäisen keisarikauden historiansa; Cousin on entisiin lisännyt uusia elämäkertoja mainioista rouvista XVII:nnellä vuosisadalla (esim. M:lle de la Fayette, M:lle de Hautefort, Herttuatar Chevreuse, M:lle Scudéry y.m.). Kaikki nämä teokset siis ajan suhteen kyllä ovat osaltaan toisen keisarikauden synnyttämiä, mutta hengeltään ne kokonaan kuuluvat 1830 ja 1840 vuosikymmenien kirjallisuuteen. Samanlainen on Guizot'nkin muistelmain laita, joiden julkaisemiseen hän myös näinä viime vuosina on ryhtynyt. Guizot'n vihamiehet ovat näistä muistelmista ottaneet syytä osottaaksensa, ettei Guizot ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, ja kummallista onkin nähdä, kuinka jäykästi hän vielä nytkin pysyy kaikissa vanhoissa mielipiteissään, vaikka vallankumous 1848 ja tapaukset sen jäljestä todistavat hänen useinkin olleen väärässä. Mutta jos hänen monenlaisia ja suuria ansioitansa vertaillaan harvoihin, vaikka valitettavasti paljon onnettomuutta tuottaneihin vikoihinsa, kylläpä silloin saadaan miehestä meidän vuosisatamme jaloimpia. Mutta tämän hetken miehiä Guizot ei ole yhtä vähän kuin kaikki vanhat "doktrinäärit" ja yleensä kaikki vastustukseen kuuluvat akatemialaiset. Tämä "juste milieu"-puolue on nytkin vaikuttanut hyvää; se on suojellut ranskalaisen sivistyksen muistojäljet tunkeutuvasta barbaarisuudesta, mutta päätarkoitukseen — kaikkien vanhain puolueiden liittoutumiseen bonapartelaisuuden kumoamiseksi — ovat sen voimat olleet liian heikot; siihen ei muutamat korupuheet akatemiassa eikä joku keskustelemus Bourbonin ja Orleansin perheitten välillä riitä.
Hyväksi onneksi nousee nousemistaan joukko nuoria kirjailijoita (sillä eipä se vielä ole järjestetty puolue), jotka ovat saaneet ihankuin perinnöksi vanhojen "doktrinäärien" vapaudenyritykset. Nämät nuoret ovat, ihankuin vanha "juste milieu"-puoluekin, vihamielisiä nykyistä hallitusmuotoa kohtaan, mutta pohjaltaan heidän tarkoituksensa sopii varsin hyvin napoleonilaisuuden periaatteisiin, ja siinä onkin ero heidän ja "doktrinäärien" vastustuksen välillä. Jälkimäisten pääharrastus oli valtiollinen vapaus, heidän perikuvansa oli Englannin valtiojärjestys, heidän tunnussanansa valtiosäännöllinen parlamentti; edelliset taas saarnaavat yhteiskunnallisen vapauden välttämättömyyttä Ranskalle, ottavat paremmin esimerkkinsä Amerikasta; heidän tunnussanansa on keskityksen masentaminen. Mahdollista, jopa uskottavaakin on, että juuri tästä vastuksesta syntyy se hapatus, jonka tulee tunkeutua napoleonilaisuuteen ja antaa sille pysyviä voimia. Kaikki vapauden yritykset Ranskassa tähän asti ovat rauenneet turhiin, sillä liiallinen keskitys Parisissa on tehnyt maan vapauden mahdottomaksi. Ne, jotka pyrkivät masentamaan tätä liikaa keskitystä ja pelastamaan maalaisrahvasta hallituksen ja Parisin alinomaisesta holhouksesta, ovat siis oikeassa ja heidän yrityksensä ovat ihan ajanmukaisia. Mutta historia osottaa vielä, että Ranskan kansalle on tarpeen myös voimakas ja luja hallitus, joka voi mahtavasti ryhtyä Euroopan asioihin, minkä vaatimuksen napoleonilaisuus epäilemättä paraiten täyttää. Napoleonilaisuus nojautuu lisäksi enimmiten talonpoikaissäätyyn eikä voi siis perinpohjin olla vihollinen keskityksen rajoittamiselle. — Näistä kirjailijoista, jotka enimmän ovat vastustaneet keskitystä, on kreivi Alexis Tocqueville etevin. Hän kun ymmärsi kansanvallan siksi tarkoitusperäksi, johon kaikki Euroopan kansat ja erittäinkin ranskalaiset pyrkivät, oli hän jo ennen (1835) kirjassaan "Kansanvalta Amerikassa" viisaustieteellisellä tarkkaälyisyydellä tutkinut kansanvallan olemusta, etuja ja vaaroja. Jo silloin hän osotti, että kansanvalta ja diktaattorivalta yhdessä liitossa ovat kaikista hallitusmuodoista se, joka väkevimmin tukehduttaa kaikki hyvät kansalaisavut. Tämän ajatuksen hän vielä selittää toisessa kirjallisessa pääteoksessaan "L'ancien regime et la revolution" (1856) (Vanha valtiojärjestys ja vallankumous). Eräs tarkastaja on väittänyt, että Tocquevillen ja vapauden välillä ei ole avioliitto rakennettu rakkaudesta, vaan ainoastaan sovinnollisuudesta, ja totta onkin, ettei hän jumaloi vallankumouksen vapautta eikä nykyistä kansanvaltaa, mutta hän ei toiselta puolen myöskään ota osaa legitimisti-kirjailijain harhaluuloihin. Heidän (esim. Carnén, Raudot'n, A. Tocquevillen oman isän y.m.) seassa on muuttunut melkein uskonkappaleeksi, että viime vuosisadan vallankumous on synnyttänyt keskityksen Ranskassa; ennen oli muka maalaisaatelisto vastapainona hallituksen ja Parisin ylelliselle mahtavuudelle. Tocqueville osottaa tämän vastapainon olleen enemmän näennäistä kuin todellista, keskitys on hänestä yhtä hyvin Richelieun ja Ludvig XIV:nnen aikojen lapsi kuin vallankumouksen tuote. Tocquevillen teoksessa hänen vastahakoisuutensa pelkkiä teoreettisia perustelmia kohtaan on varsin suureksi ansioksi luettava, semminkin kun tämä ansio on niin harvinainen ranskalaisten valtioviisasten joukossa. Hänen tietonsa perustuvat aina syviin tutkimuksiin pienimmissäkin seikoissa. — Muutkin taitavat kirjailijat ovat liittyneet Tocquevilleen ja vapauden nimessä väittäneet Ranskanmaan ja hallituksen onnetonta keskitystä vastaan, olipa tämä hallitus sitten kansanvaltainen tai ylenvaltainen: niin esim. Jules Simon ("Vapaudesta"), Duergier d'Hauranne ("Parlamentillisen hallituksen historia Ranskassa 1814-1840"), Lasteyrie ("Ranskan vapauden historia"), Remusat ("Vapaamielinen valtioviisaus") y.m. Englannin ja Pohjois-Amerikan vapaita valtiomuotoja kaikki nämä kirjailijat katsovat esikuviksi, mutta he koettavat kiertää vanhojen "doktrinäärien" erehdystä, jotka huolimatta kansojen eri tunteista tahtoivat orjallisesti jäljitellä Englannin valtiosäännöksiä. — Suurta huhua ja suosiota on nostanut Laboulayen pilkkakirjoitus "Paris en Amerique" (Parisi Amerikassa). Terävällä älyllä kirjailija tässä pilkkaa ranskalaisten taipumusta kumarrella jokaista valtaa paitsi viisautta ja vapaata uskontoa; hänkin katsoo tämän taipumuksen samaten kuin enimmät muut pahat kohdat Ranskan kansan luonteessa ylellisestä keskityksestä syntyneeksi.
Jos nyt käännymme nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden puoleen, täytyy meidän ensiksikin myöntää se melkein köyhäksi. Lyyrillisiä runoniekkoja kyllä kasvaa kasvamistaan, uusia teatterihuoneita rakennetaan miltei joka ainoa vuosi, oikeita romaanitehtaita perustetaan, mutta henki ja voima on paennut tästä kirjallisuudesta — se kantaa keinotekoisuuden eikä runollisuuden merkkiä. Totta on, ettei yleensä Euroopassa runollinen tuotteliaisuus tätä nykyä ole suuri, mutta Ranskassa asianlaita on kuitenkin pahempi kuin missään muussa maassa. Tämä huomataan paraiten nykyisen ranskalaisen kaunokirjallisuuden vähästä vaikutusvoimasta suureen eurooppalaiseen yleisöön, verrattuna siihen humuun, jonka Ranskan romaanit ja draamat herättivät 1830 ja 1848 vuosien välillä. Jokainen on moittinut "Monte Cristoa" ja "Parisin mysterioita" siveettömiksi, miltei viheliäisiksi kyhäyksiksi, mutta jokainen on niitä lukenut, kun sitä vastoin nuoremman polven runolliset aiturit, Baudelairet, Flaubertit, Feuilletit, Feydeauit ovat usein ihan tuntemattomia muussa Euroopassa. Lyyrillisessä runoudessa tämä suuri voipumus erittäinkin ilmautuu; siitä puuttuu sekä alkuperäisyyttä että taiteellista makua. Jokseenkin iso joukko näitä nuoria laulurunoilijoita jäljittelee V. Hugo'ta ja koettaa voittaa tämän runoniekan hänen pahoilta puoliltaan, ylenkatsoen hänen aatteidensa rikkautta ja hänen ihanteellista innostustaan. Théophile Gautier'n runoelmissa "Emaux et Camées" on V. Hugon vastakohtien himo kiihoitettu korkeimmalle kukkulalleen; kummallinen törkeyden ja pöyhkeyden sekasotku on Gautier'sta mitä kauneinta ja korkeinta runoudessa. Kootessaan adjektiiveja hän luulee tekevänsä runoutensa selväksi ja käsitettäväksi, mutta aistillinen materialismi on astunut selvyyden sijaan. Vaatteista, vartalomuodosta, huonekaluista hän puhuu leveästi; ihmisen sielusta ja sydämmestä hän ei tiedä mitään. Loistavien värien rikkautta ei voida kieltää ilmenevän Th. Gautier'n paraimmissa runoelmissa, vaikka nekään eivät ole oikeita kuvia, vaan pikemmin paletteja, joihin maalaaja on tahrannut monenkarvaisia, mielettömiä pilkkuja. Arsène Houssaye on myöskin jäljitellyt V. Hugon loistavaa ja välähtelevää kirjoitustapaa kuitenkin vähemmällä taidolla, mutta suuremmalla maulla kuin Th. Gautier. Samaan joukkoon kuuluu Th. Banville, joka etenkin osottaa taitonsa vaikeissa runomitoissa, oudoissa sanakäänteissä ja teeskennellyissä kuvissa. "Hän leikittelee säkeillänsä ihankuin intialainen nuorallatanssija leikittelee palloillansa". Hän on myöskin antanut suurimmalle runokokoelmallensa merkillisen nimen "Odes funambulesques" (nuorallatanssivat laulut). — Toista puolta V. Hugon runoudessa on Charles Baudelaire ruvennut liioittelemalla jäljittelemään. V. Hugo on välistä ottanut käsitelläkseen aineita, jotka ilkeytensä ja rumuutensa tähden tuskin kuuluvat runouden alaan. Samanlainen pyrkimys rumuutta kohden on etevimpänä tunnusmerkkinä myös Charles Baudelairen runoelmissa. Kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä tämän ajan elämässä esitellään inhoittavalla julkeudella näissä runoelmissa, joille hän on antanut kummallisen nimen "Les fleurs de mal" (Pahuuden kukat). Tämä runokokoelma on herättänyt suurta huomiota, vaikka kyllä tämä huomio on ollut meluavan rähinän kaltainen. Ranskalainen yleisö hämmästyi näiden runoelmain omituisuudesta, jotka näyttivät ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuja delirium tremensissä ja kuitenkin sai sama yleisö tietää sensuurin pyyhkineen pahimmat kappaleet. Kun Baudelairen runotar ei irstaile eikä kiroo Jumalaa eikä pilkkaa maailmaa, niin se ottaa laulun esineeksi aineita, semmoisia kuin "käärme, joka tanssii", "vampyyri", "raato", "kalma", "spleen", "kuolon tanssi" y.m. Ja kuitenkin Baudelairessa on oikeankin runoniekan ominaisuuksia, sillä hänessä on sekä intoa että voimaa; mutta ulkomaailman samumtuuli on jo hänen hengestään polttanut runouden kukat — ne olivatkin lakastuneita jo maailmaan syntyessään. — Baudelairen täydellinen vastakohta on Laprade. Baudelaire on luonteeltaan rohkea, Laprade on lempeä, toisen runous on aineellista, toisen mystillistä; toisen uskonto on epäileväisyys, toisen kristillinen panteismi; toinen liittyy V. Hugon, toinen Lamartinen taikka oikeimmin Ballanchen seuraajoihin. Laprade on filosofinen runoniekka; hän näkee kaikissa luonnon ja elämän ilmiöissä ainoastaan korkeimpien perikuvien heijastuksia. Mielellään hän myöskin etsii pyhiä salaisuuksia vanhain kreikkalaisten jumaltaruista. Ensin hänen selityksensä olivatkin yleisesti ihmisellisiä (Eleusis, Psyche, Cybele, Hermes y.m.), nyt erittäin kristillinen tarkoitus on niissä nähtävänä ("Poëmes évangéliques", "Symphonies", "Idylles héroiques"). Yleisesti Laprade on jokseenkin vieras nykyiselle Ranskan yleisölle; sivistyneet antavat hänelle mitä ranskalaiset sanovat "succès d'éstime'ksi", suuri joukko moittii häntä liian oppineeksi, lyhyesti sanoen: ikäväksi. Myöntää täytyykin, että Lapraden tarkoitus on hänen taitoansa suurempi, hän usein joutuu hämäryyteen ja teeskenteleväisyyteen. Vanhan ranskalaisuuden etevimmät avut, äly, keskitys ja kaavaustaito puuttuvat Lapradelta melkein kokonaan. Nämät avut puuttuvat vielä enemmän toiselta runoniekalta, E. Grenier'ltä. joka ihankuin Laprade, mutta rohkeammin, mielellään valitsee mystillisiä aineita (esim. vaeltavan juutalaisen kuolema, Prometheuksen pelastus y.m.). — Lecomte de Lisle ei ainoastaan ota aineitansa vanhasta Kreikasta kuten Laprade, hän myöskin tarkoittaa kreikkalaisesta runoudesta saada jotakin vastaponnahdusta nykyisen runollisuuden muotoa vastaan. "Poëmes antiques" (Muinaisaikaiset runoelmat) nimisen runokokoelman esipuheessa hän sanoo: "Homeron, Sofokleen ja Aiskylon jäljestä on rappeutuminen tavannut ihmiskunnan henkeä… Shakespeare, Dante ja Milton ovat barbaareja… koko kristillinen runous on barbaarinen." Valitettavasti Mr. Lecomte de Lisle ei liene määrätty tekemään nykyistä aikaa sivistyneemmäksi, sillä hänen kykynsä ei ole hänen itseluottamuksensa vertainen. Lecomte de Lislen "Poëmes et poësies", "Poëmes antiques" ovat kylmiä akateemisia luentoja kreikkalaisesta tai intialaisesta tarustosta virheettömissä säkeissä. Jos Lecomte de Lisle toivoo runouden uudestasyntymistä vanhasta Kreikasta, niin Maxime du Camp ("Les chants modernes", "L'eunuque", "Mes convictions") toivoo sitä luonnontieteistä. Hän on suuttunut meidän vuosisatamme runoniekkoihin: "höyrylaivat keksitään ja he laulavat — Venuksesta, aaltojen tyttärestä; sähkö keksitään ja he laulavat — Bacchuksesta, viinimarjan ystävästä." Runouden tarkoitus Du Campin mielestä on "auttaa tiedettä", "ohjata teollisuutta" (eräässä Du Campin runoelmassa, jota hänen ihailijansa kiittävät hänen miltei parhaakseen, hän laulaa — "koron vapaudesta"), sillä tämä vuosisata on näet "koneiden" eikä "unelmien" aika. Tähän asti ei ole kuitenkaan tämä rautateiden ja koneiden runollisuus tuottanut muuta kuin kuivia selityksiä taikka teeskenneltyjä allegorioja. Yleensä onkin kuvaileva runous varsin muodinmukainen nykyisessä Ranskassa (niinkuin ainakin häviön aikoina). Siinä laadussa Autran, joka idylleissään ("Les paysans", "Les laboureurs et les soldats", "La vie rurale" y.m.) kuvailee Provencen luonnon suloisuuksia, on saavuttanut suurimman suosion.
Romaanikirjallisuuden alalla ei ole tuotteliaisuus nykyaikana Ranskassa paljoa suurempi kuin lyyrillisessä runoudessa, ja kuitenkin on toisen keisarikauden aikana ilmestynyt suurempi joukko kelvollisia romaaneja kuin kelvollisia lyyrillisiä runokokoelmia. Ainoastaan terveet tunteet, ainoastaan aatteellinen kuvitus, synnyttävät voimakkaan lyyrillisen runouden — tämä miespolvi Ranskassa on tämmöisen runouden synnyttämiseksi liian kyllästynyt kaikkiin aatteihin, jopa liian väsynyt. Terävä havaintokyky, kekseliäisyys ja sukkeluus (mitkä avut eivät milloinkaan ole ranskalaisilta puuttuneet) jaksavat sitä vastoin yksinäänkin synnyttää jokseenkin hyviä uuteloita ja romaanejakin. Alexandre Dumas'n, Balzac'in, Sue'n näennäistä mielikuvituksen rikkautta ei ole nykyisissä romaaninkirjoittajissa; sitä vastoin he valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja tiedolla. Olemme jo ennen sanoneet kaunokirjallisuuden toisen keisarikauden aikana realistiseksi ja se onkin sanottu enemmän romaanikirjallisuudesta kuin mistään muusta runoudenlajista. Mutta nykyisten romaaninkirjoittajienkin seassa on pieni joukko kirjailijoita, joita kutsutaan realisteiksi, he kun ovat ylimmilleen saattaneet tarkoituksen orjallisesti kuvata luontoa. Vaikka nämät kirjailijat eivät tahdo tunnustaa yhtään esikuvaa kirjallisuudessa sanoen luonnon ainoaksi mestarikseen, näkyy kuitenkin heidän teoksistaan selvästi, että he ovat lukeneet Balzac'in romaaneja. Itsenäisin ja etevinkin tästä joukosta on kieltämättä "Madame Bovary'n" tekijä, G. Flaubert. Tämä romaani ja tämä kirjailija jakoivat ilmautuessaan arvostelijat kahteen vastakkaiseen viholliseen leiriin. Toiset (esim. vanha St. Beuve) ennustivat "Madame Bovary'sta" uuden käänteen Ranskan romaanikirjallisuudessa, toiset lukivat sen kehnoon kirjallisuuteen. Totta onkin, ettei tämä romaani tarjoo paljon runollista nautintoa; se on kolkko, törkeä kuvaus, jonka yli ihanteen aurinko ei luo yhtään sovinnon sädettä. Kirjailijan siveellinen kanta voipi antaa epäilykselle sijaa; Flaubert ei suinkaan ihannoi pahuutta ja himollisuutta, hän päinvastoin kuvailee niitä mitä ilkeimmiksi, mutta tuo melkein anatominen tarkkuus, jolla raaimman himollisuuden syttymistä esitellään, on kuitenkin aina loukkaava. Ja vaikka kaikki nämät syytökset ovat todenperäisiä, on tämän romaanin vaikutusvoima kuitenkin mitä suurin; jos suutummekin kirjailijaan vaikka kuinka, on meille kuitenkin mahdoton olla lukematta hänen teostansa loppuun asti. Kirjan henkilöt eivät ole lainkaan viehättäviä ihmisiä, heidän riettautensa on ainoastaan heidän kurjuutensa vertainen, ja kuitenkin me seuraamme heidän elämänvaiheitaan säälillä ja pelolla — sillä he elävät, he ovat lihaamme ja vertamme. Vielä suuremmalla taidolla (vaikka useinkin sopimattomalla laajuudella) Flaubert kuvailee elotonta luontoa, esim. vaatteita, huoneita, huonekaluja y.m.; ne näyttävät meistä vanhoilta tutuilta. — Toisessa "Salammbo" nimisessä romaanissaan Gustave Flaubert on muuttunut varsin kauvaksi pois nykyisestä Ranskasta, sekä ajan että paikan suhteen. Aine on otettu kreikkalaiselta historioitsijalta Polybiolta; "Salammbossa" kuvaillaan näet sotaa, jota Kartaago kävi vieraita palkkasoturejansa vastaan. Flaubert on ahkerasti tutkinut kaikkia lähteitä, jotka koskevat Kartaagon hämärää historiaa; oppineet itämaisten kielten ja olojen tutkijat (esim. Renan) ovat kiittäneet hänen kuvauksiansa varsin tarkoiksi. Ja kuitenkaan ei "Salammbo" ole suinkaan juuri huvittava; se on kylmä, miltei ikävä kertomus. Suureen historialliseen romaniin Flaubortin voima on liian heikko; hän ei ole jaksanut antaa henkeä vanhan Kartaagon kiviraunioille. Samoin ovat ihmiset tässä romaanissa ainoastaan lihamöhkäleitä, joita saamme nähdä verenhimossa taikka törkeän hekumallisuuden hommassa; heidän sielujensa tunteet ja ajatukset ovat meille vieraita ja tuntemattomia. — G. Flaubertin rinnalla mainitaan usein Ernest Feydeau, joka myöskin on liittynyt liiallisen realismin edustajiin. Tällä kirjailijalla on kuitenkin kaikki Flaubertin viat, vaikka tämän taito häneltä puuttuu. Feydeaun ihmiset, jotka enimmiten kuuluvat "le beau mondeen" (ylimyspiireihin), sen sijaan kuin Flaubert paremmin liikkuu alhaisissa ja keskisäädyissä, eivät ole tavallisia ihmisiä niinkuin Madame Bovary; he päinvastoin rupeevat isotteleviin vaatimuksiin, maailma muka ei ymmärrä heitä, he ovat kaikki Byron'eja ja George Sand'eja pienoiskoossa, he ovat ihanteita, mutta pahuuden ja siveettömyyden ihanteita. Kaikista Feydeaun romaaneista ("Fanny", "Daniel", "Catherine Overmeier" y.m.) tuulahtaa meitä vastaan kummallinen hajuveden ja loan sekoitus. — Champfleurytä pidetään usein Ranskassa realistien runoilijakunnan päämiehenä, vaikka hän itse suoraan kieltäytyy tästä kunniasta. Champfleury ei ryhdy erinäisyyksiin semmoisiin kuin Flaubert ja Feydeau, hän ei huoli muusta kuin yksinkertaisimman todellisuuden valokuvaamisesta. Lausetavan tarkkuus, keksintö, taiteellinen muoto ovat hänestä joutavia; pitkillä sivuilla hän voi kuvailla jotakin lakkia taikka hametta.
Nämät ovat varsinaisten realistien etevimmät edustajat. Mutta onhan muitakin kirjailijoita, jotka myöskin sekä tarkkuudella että rakkaudella noudattavat luontoa, vaikkeivät pöyhkeile suurenlaisilla vaatimuksilla, ja jotka siis ovat realisteja puhtaammassa merkityksessä. He kirjoittavat enimmiten uuteloita, suoria lyhyitä kertomuksia, ja siinä he tekevätkin hyvin. Lavea, suuri romaani on näet englantilaisten ala, ei ranskalaisten luonto eikä kieli siihen sovellu; mutta suorassa, selvässä kertomuksessa he ovat Euroopan muita kansoja etevämmät. Vielä nytkin on enemmän kuin voisi uskoa semmoisia uuteloita, joissa selvä keskitys, keksintö ja sukkela havaintovoima ovat suuressakin määrässä nähtävinä. Näiden tämmöisten tekijöistä mainittakoon esim. Jules Sandeau, jonka kuvaukset korkeimmista säädyistä ovat ihan merkittäviä ("Mlle de la Leiglière", "Sacs et parchemins" y.m.); Murger sitä vastoin ottaa aineita somiin uuteloihin parisilaisten ylioppilaiden ja taiturien mustalaiselämästä, siitä alasta, joka Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "la bohème'ksi"; Edmond About, joka kuitenkin usein on mielitellyt yleisön huonoa makua (esim. "Madelon'issa"); Assolant, joka on paras sukkelissa piirroksissaan Amerikasta; V. Cherbuliez; O. Feuillet, joka kuitenkin on etevämpi näytelmissään; Fromentin y.m. Näihin kuuluvat myöskin novellien kirjoittajat Erckmann ja Chatrian, jotka viime vuosina ovat suuressa määrässä vetäneet puoleensa yleisön huomiota teostensa sekä hyvän sisällyksen että tarkoituksenkin tähden. Novelleissaan ("Waterloo", "Le conscrit de 1808") he esittävät aineita Napoleon I:n sodista; tummankolkoilla väreillä he kuvailevat näiden sotain onnettomia tapauksia; he osottavat kaikille, mikä verenhimoinen epäjumala tuo ranskalaisten "la gloire" (kunnia) on, josta ahkera, rauhallinen, alhainen kansa ei huoli ensinkään, vaikka sen kuitenkin tämän hyväksi täytyy uhrata viimeinen veripisaransakin.
Toisen keisarikauden näytelmäkirjallisuudessakin on sama muutos nähtävänä kuin romaanikirjallisuudessa. Suuret historialliset draamat, kirjoitetut V. Hugon ja A. Dumas's tekotapaan, eivät ole kokonaan hävinneet teatterista, mutta ne ovat muuttuneet paljaiksi huvituskeinoiksi uteliaalle sivistymättömälle yleisölle; niissä ovat nyt pääasiana loistavat dekoratsionit ja komeat vaatteet taikka hevoset ja kanuunat, ihmiset taas jäävät syrjäasiaksi, josta ei paljo huolita. Nämät näytelmät siis ovat kirjallisuuden kannalta ihan mitättömiä. Sitä vastoin tavallisesta elämästä saadut aiheet ovat tätä nykyä muodinmukaisia; yhteiskunnalliset draamat ovat tunkeutuneet historiallisten murhenäytelmien sijaan, saarnaavat komediat ovat työntäneet Scriben juonikomediat syrjään. Tragedia ja komedia tarkemmassa merkityksessä ovat viime aikoina tulleet yhä harvinaisemmiksi; tavallisesti nykyiset kirjailijat tekevät porvarillisia näytelmiä, joissa sattumus päättää, kääntyykö loppu murheelliseksi vai iloiseksi. Rikkautta keksinnössä, runollista intoa ja rohkeutta, jota suuressa määrässä oli 1830 ja 1840 vuosikymmenien näytelmissä, ei voida enään hakea viime ajan kirjallisista tuotteista; sitä vastoin näytelmäkirjailijat valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja taideopillisemmalla taidolla. Kaikissa näissä asioissa tämän ajan realistinen tarkoitus astuu näkyviin; nykyiset näytelmät ansaitsevat huomiota etenkin nykyisen Ranskan yhteiskunnan valokuvina. Valitettavasti nämä valokuvat eivät kykene muuhun kuin kuvaamaan nykyisiä Ranskan oloja niiden pahimmalta puolelta, useimmiten käytetään aineita joko tuosta huimaavaan korkeuteen nousseesta pörssikeinottelusta taikka niiden ihmisluokkien irstaisesta elämästä, joita Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "le demi-monde'ksi". Pahin seikka on, että näiden saarnaavien kirjailijain oma kanta on varsin epävakainen; he eivät voi käyttää aineitansa vapaasti, he ovat samain valheluulojen orjina, joita vastaan he sotivat. Niin esim. usein viime ajan näytelmissä vastustetaan kasvavaa rahanhimoa ja rahan jumaloimista, hyviä avuja ja puhdasta omaatuntoa selitetään rikkautta paremmaksi, mutta loppu kuitenkin aina on, että näytelmän hyvät henkilöt, tullaksensa oikein onnellisiksi, saavat jonkun miljonan kaupanpäällisiksi. Vielä vaarallisempi on asia "demi-monde"-kirjallisuudessa. Useat kirjailijat saarnaavat sitä ilotyttöjen vaikutusvoimaa vastaan, joka nykyisen keisarikauden aikana on tullut melkein mahdiksi, he osottavat pimeissä kuvauksissa, mitä vahingoita perhe-elämälle siitä syntyy, mutta hekin uskovat koko yhteiskunnan ainoastaan liikkuvan tuommoisten naisten keskipisteen ympäri; he soimaavat yleisten naisten elämää, mutta katsovat runollista ja kiihoittunutta rakkautta mahdolliseksi ainoastaan siinä; perhe-elämälle jää hyvät avut — ja ikävyys. Mutta kaunottaret eivät mielellään oleskele porttojen seuroissa, ja nämät "demi-monde"-näytelmät eivät siis tyydytä runouden eikä siveyden kannalta. Kirjailija, joka on erittäin tehnyt tämän "demi-monde"-kirjallisuuden mieluiseksi yleisölle ja antanut sille nimenkin, on Alexandre Dumas nuorempi, mainion romaanintekijän poika. Totta on, että jo V. Hugon "Marion de Lorme'ssa" ja "Angelo'ssa" julkiset ilonaiset ovat päähenkilöinä, mutta niissä hellitti historiallinen aine asian rohkeutta. A. Dumas on ensiksi uskaltanut (näytelmässään "La dame aux camélias") esitellä tuommoisen jokapäiväisestä elämästämme otetun naisen viehättävässä valossa; yleisö ensin hämmästyi, mutta kohta se tottui semmoisiin aineihin ja osotti viimein suurimman mieltymyksensä siihen. Tämä A. Dumas'n Marguerite Gautier ("La dame aux camélias'n" päähenkilö) tahtoo muutamilla hellätunteisilla sanoilla Jumalasta, rakkaudesta y.m. kuolinvuoteellaan sovittaa koko elämänsä synnit; tähän surkeaan kääntymykseen ei korkeampi siveys eikä taide voi suostua, sillä taide puolustaa innostuksessa syntyneitä rikoksia, mutta leppymättä se hylkää heikkouden pahuudet. Yhtä liukkaalta alalta kuin "La dame aux caméliassa", ovat aineet otetut A. Dumas'n muihinkin komedioihin ja näytelmiin ("La question d'argent", "Le fils naturel", "Le Demi-monde", "Le père prodigue" y.m.). Kaikissa ovat muutama taikka muutamat julkiset naiset päähenkilöinä, näytelmän muut jäsenet ovat joko itsekkäitä hekumoitsijoita taikka ikäviä, kylmiä, hyviä ihmisiä. Huvittava ei tuo seura, johon me astumme A. Dumas'n näytelmissä, suinkaan siis ole; henkilöt siinä ovat sekä pahoja että yksitoikkoisia. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee taideopillinen tekotapa A. Dumas'n teoksissa. Kirjailija tuntee ainoastaan ahtaan piirin, mutta hän tuntee sen perinpohjin; hän esittelee tavattomalla taidolla henkilöittensä sielullista kehkeämistä, hänen esityksensä on selvää, hänen kirjoituslaatunsa nerotonta, mutta myöskin tiivistä ja raitista. Myöskin täytyy myöntää, että A. Dumas jokseenkin sievästi peittää aineidensa vahingollisimmat kohdat; sattumukset hänen näytelmissään ovat aina siivompia kuin henkilöt. — Tämä ei suinkaan ole tavallista V. Sardoun komedioissa; niissä päinvastoin aina on muutamia huvittavia kohtauksia, muita tekijä sitten valmistelee suurimmalla huolimattomuudella; sisällinen välttämättömyys puuttuu Sardoun sekä henkilöiltä että tapauksilta. Sardoun teokset eivät siis ole Dumas'n vertaisia taiteelliselta kannalta, mutta hänellä on voimakkaampi ilveilevä sukkeluus ja suurempi keksintökyky sivuhenkilöiden kuvailemisessa. Etevimmät Sardoun komedioista ovat: "Les pattes de mouche" (Kynätahrat), "Piccolino", "Les ganaches", "Les femmes fortes" (Urheat naiset), "Nos intimes" (Ystävämme), "Les vieux garçons" (Vanhat pojat), "La famille Benoiton" (Benoitonin perhe) y.m. V. Sardoun avut ja viat ovat myöskin T. Barrièren, vaikka hän on vielä hiukan raaempi ("Les filles des marbres", "Les faux bonhommes", "Les fausses bonnes femmes", "L'héritage de M:sr Plumet" y.m.) — Ihan toisenlaatuinen kirjailija on Ponsard. Ranskalaiset pitävät tavallisesti ylellisessä kunniassa kaikkia, jotka kirjoittavat runomittaan; kun nyt Ponsart aina kirjoittaa sekä murhenäytelmänsä että komediansakin virheettömillä, akateemisilla kuusmittasäkeillä, niin luulee yleisö häntä oivalliseksi runoniekaksi. Jos ihminen tulisi runoniekaksi hyvien tarkoituksien ja hyvien yrityksien kautta, voisi kiittää Ponsardia mitä parhaimmaksi kirjailijoiden joukossa, mutta valitettavasti tuo terve järki, joka on Ponsardin runollisena esikuvana, ei jaksa yksinään synnyttää korkeimpia taideteoksia, vaikka se tavallisessa elämässä voi olla mitä oivallisin. Ponsardin teokset eivät ole syntyneet luonnollisesta runollisesta luomisvaatimuksesta, — päinvastoin on joku taiteellinen taikka siveellinen harmi pakoittanut häntä julkilausumaan hyvät ajatuksensa ja siihen hän on sattumalta valinnut draamallisen muodon. Niin hän nuoruudessaan vihastui V. Hugon ja muiden romanttisten runoniekkain kirjavaan muodottomuuteen; sen tähden hän murhenäytelmässään "Lucrèce" koetti aikaansaada kääntymyksen vanhoihin klassikoihin, Racineen ja Corneilleen päin. Yleisö oli silloin kyllästynyt pitkiin historiallisiin draamoihin ja Ponsardin koe onnistui. Mutta Ponsardin voimat olivat liian heikot ajan pitkään kannattamaan tätä uutta käännettä. Kun hänen draamansa "Ulysse" vuonna 1853 ei menestynyt "Théâtre français'ssä", sanoi hän jäähyväiset korkeammalle näytelmälle ja rupesi siveyttävään komediaan. Miehekkäästi hän saarnasi näytelmässä "L'honneur et l'argent" (Raha ja kunnia) ja "La bourse" (Pörssi) sitä rahan- ja nautinnonhimoa vastaan, jotka vievät kaikki siveelliset ja kunnialliset tunteet nykyiseltä miespolvelta. Yleisö oli kyllästynyt "demi-mondeen" ja vaati rehellisiä henkilöitä, jaloja ajatuksia, jonka tähden "L'honneur et l'argent" saavuttikin yleisön suosion. Tarkoitus Ponsardin komedioissa on siis kiitettävä eikä hänen kaunopuheiselta innostukseltansa puutu voimaa eikä loistavuutta, mutta hyviä näytelmiä nämät komediat eivät suinkaan ole; niissä ei ilmene keksintöä eikä sukkeluutta vähimmässäkään määrässä ja henkilöiden kuvaus on liika kuiva. Ponsardin viimeisten teosten laatuun ovat E. Serret ("Bonheur passe richesse", "Un mauvais riche" y.m.) ja M:me de Girardin ("L'école des journalistes", "Lady Tartuffe") kokonaan yhdistyneet.
Taitavin Ponsardin noudattajista on Emile Augier. Ponsardin uljuus ja rehevä käytös puuttuu hänen nuoremmalta kilpailijaltansa, sitä vastoin Augier'lla on jonkunlainen vilkkaus ja pontevuus, jotka ovat sangen tarpeellisia komediantekijälle, mutta joita turhaan etsitään Ponsardin komedioista. Toiminta Ponsardin draamoissa on mutkattomampi, Augier'n elävämpi; Ponsardin kirjoitustapa on puhtaampi, Augier'n tarkempi. Augier otti ensimmäisissä draamallisissa kokeissa ("La cigué", "Le jouer de flûte") aineensa vanhasta ajasta; sitten hän rupesi tekemään sielutieteellisiä kuvauksia perhe-elämästä ("Philiberte", "Gabrielle") ja historiasta ("Diane"); sitten demi-monde tuli muotiin ja Augierkin eksyi sen piiriin ("Le mariage d'Olympe", "Les lionnes pauvres"); hän on myös kirjoittanut siveysopillisia näytelmiä, joissa hän saarnaa "kunniaa" "onnetonta rahaa" vastaan "(Le pierre de touche", "La ceinture dorée", "Maitre Guerin"), taikka porvarillisia avuja, aatelisia ilkeyksiä vastaan ("Le contagion"); muissa komedioissa hän taas puolustaa aateliston ylevämielisiä ajatuksia porvariston typeryyttä ja turhamaisuutta vastaan ("Le gendre de Mr. Poirier", "Les éffrontes"); kerran hän on rohjennut valtiolliseenkin aineeseen ("Le fils de Giboyer"), jossa kovia läjähdyksiä annetaan sekä porvaristolle että aatelis- ja paavilaispuolueille. Augier on siis ottanut osaa melkein kaikkiin nykyisiin näytelmäkirjallisuuden eri haaroihin. Älykäs käsitysvoima ja tarkka ihmistuntemus arvattavasti tarvitaan semmoiseen tuotteliaisuuteen; niitä ei Augier'lta puutukkaan. Muuten hän ei ole semmoinen kylmä epäilijä kuin A. Dumas. Vaikka hänen esityksensä on realistinen, hän kuitenkin pitää elämän ihanteelliset vallat arvossa, hän toivoo nuoruuden ja aatteiden voimasta parempaa tulevaisuutta Ranskan kansalle. Ja kuitenkaan ei Augier'n paremmatkaan näytelmät voi oikein meitä tyydyttää. Kirjailija tarkoittaa hyvää, mutta hänen ajatuksensa siitä eivät aina ole selviä; itse ristiriita, jonka ympäri näytelmän toiminta liikkuu, on usein väärä; ihmisten pahuudet ja turhuudet hän kuvailee sekä terävästi että sukkelasti; hänen hyvien ja ihanteellisten henkilöidensä luonteissa on useimmin joku välivaihe, joka antaa henkilöille ihan väärän muodon. Augier'lta puuttuu, samoinkuin muilta nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden edustajilta, riittävä sisällinen siveyden varasto. Puhtaalta runolliselta kannalta on Augier'n näytelmissä moittimisen syytä; nykyisen Ranskan yhteiskunnan kuvina ne sitä vastoin ovat pysyväiset. — Sitä ei voida ennustaa O. Feuillet'n teoksille, vaikka tämä kirjailija on nykyisen yleisön ja erittäinkin naisten suuressa suosiossa ja vaikka hänen näytelmissään ilmaantuu paljo herkkätuntoista runoutta, paljo miellyttävää suloutta ja näppärää havaintoaistia. Tahtoessaan tehdä henkilönsä erinomaisiksi, O. Feuillet usein ainoastaan tekee ne teeskennellyiksi; ensin hänen suora ja hempeä kirjoitustapansa sekoittaa meitä ja vetää meidät puoleensa, mutta pian havaitsemme kivulloisen ja miedon hengen asuvan teoksissa. Valitettavasti tämäkin hellä kirjailija ottaa parhaimman runomahtinsa ("Dalilah" ja "La Rédemption") "demi-monden" arveluttavalta alalta. Jos hän sitä vastoin käyttää jonkun aineen säädyllisestä elämästä, on hänen innostuksensa ja runollinen voimansa heikompi ("Alix", "Le roman d'un jeune homme pauvre", "Monjoye", "La belle au bois dormante" y.m.). Oivallisia ovat O. Feuillet'n pienet draamalliset laatukuvat ("Le clé d'or", "Le pour et le contre", "Les cheveux blancs", "Le village", "Une fée" y.m.), joissa hänen soma ja miellyttävä taitonsa pääsee näyttäytymään täydessä vapaudessaan ilman sitä sielutieteellistä teeskenteleväisyyttä, joka haittaa hänen suurempia teoksiaan.
KARL JONAS LUDVIG ALMQVIST.
Viime kuussa kuoli Bremenissä tämä yhtä nerokas kuin onneton ruotsalainen kirjailija kaukana isänmaastansa, yleisön vanhan rakkauden, jopa melkein vihankin unhottamana. Tuo hurja jumaloiminen, jota osa aikalaisia hänelle osotti, on ihan vaiennut, kateus ja herjaushimo ovat myöskin väsyneet tahraamasta hänen muistoansa; pitkä, viisitoistavuotinen maanpakolaisuus on sovittanut hänen rikoksensa ja hänen hautansa ääressä on yleisesti ainoastaan säälin ääni kaikunut. Almqvist ihmisenä ei rikoksellaan enään pimitä runoniekan loistavia ansioita, Almqvist runoniekkana voipi ainoastaan tulevaisuudessa saada lopullisen tuomionsa. — Almqvist oli syntynyt Tukholmassa vuonna 1793. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1808 ja maisteriksi v. 1815. Hän oleskeli sitten muutamia vuosia Tukholmassa kanslistina kirkollistoimistossa. Kevytmielinen ja pintapuolinen henki, joka silloin vallitsi Tukholman sivistyneissä seuroissa, inhoitti nuorukaisen viehkeätä ja ihanteellista mieltä. Niinsanotut "göötit" Upsalassa olivat silloin Ruotsin kirjallisessa elämässä mahtavimmillaan. He kammosivat kaikkea ulkomaista henkeä sekä elämässä että kirjallisuudessa, tahtoivat tehdä tapansa umpikansallisiksi ja haaveksivat ainoastaan muinais-skandinavilaisia oloja, uljaita viikingejä, voimallisia odalmiehiä y.m. Suuri joukko nuorukaisia, (niinsanottu Manhemin liitto), johon Almqvistkin kuului, päätti toteuttaa nämä mietteet ja muutti sentähden Vermlannin sydänmaihin, ruvetaksensa siellä oikein talonpojiksi, oikein muinaisiksi uutisasukkaiksi. Tämä elämä näytti kuitenkin paljoa runollisemmalta nuorukaisten mielikuvituksissa kuin se todella oli. Heidän kiihkonsa oli palava, mutta voima oli tahtoa heikompi ja toinen toisensa perästä heistä kyllästyi pian tähän kansalliseen metsäidylliin ja pakeni Tukholmaan ja Upsalaan takaisin. Vaikka koko tämä koe oli jotenkin lapsellinen, se kuitenkin oli suureksi hyödyksi Almqvistin kirjalliselle kehitykselle. Silloin hän näet oppi tuntemaan ruotsalaisen rahvaan elämää ja havaitsemaan minkälaisia runollisuuden aarteita on köyhäin alhaisissa majoissa, jotka aarteet hän sitten käytti aineeksi Ruotsin kirjallisuuden kahteen kauneimpaan uuteloon: "Grimstahamns nybygge" ("Putkinotkon uutispaikka") ja "Kapellet" ("Kappeli").[44] Muutettuaan Vermlannista takaisin Tukholmaan, Almqvist rupesi pedagogiseen toimeen, ollen ensin opettajana Karlbergin sota-akatemiassa, sitten (1829) rehtorina Tukholman uudessa alkeiskoulussa. Tässä toimessa hän kirjoitti historiallisia, matemaattisia ja kieliopillisia oppikirjoja, jotka todistavat, kuinka monipuoliset hänen pyrintönsä ovat olleet, vaikka ne tässä oppikirjain sepittämisessä arvattavasti ovat kirjalliselta kannalta vähäpätöisiä. Parhaasta päästä hän kuitenkin antautui runouteen ja kaunokirjallisuuteen. Jo Upsalassa hän oli liittynyt romanttiseen kouluun ja kirjoittanut kaikenlaisia runollisia kokeita sen ajan kirjallisiin kalentereihin, mutta vasta 1830-luvulla hänen teoksensa alkoivat herättää suuren yleisön huomiota, erittäinkin nuo lyyrilliset, draamalliset ja eepilliset kappaleet, jotka tavataan kokoelmassa: "Törnrosens bok". Koko Ruotsi ihastui rikkaaseen mielikuvitukseen, plastilliseen voimaan ja värien loistoon, jotka yht'äkkiä ilmautuivat tässä teoksessa; Almqvistia kiitettiin milt'ei etevimmäksi ruotsalaisten runoniekkojen joukossa. Mutta tämä kunnia ei tyydyttänyt Almqvistin rauhatonta henkeä, hän ei tahtonut olla ainoastaan runouden, vaan myöskin yhteiskunnallisen elämän uudistaja. Hän kirjoitti mainion uutelonsa "Det går an", jossa hän puolustaa vapaan rakkauden oikeuksia kirkollista avioliittoa vastaan ja meni "Aftonbladet" lehden toimitukseen, jonka lehden jyrkät vapaamieliset siihen aikaan olivat korottaneet oikeaksi valtiolliseksi mahdiksi. Ulkonaisesti Almqvistin kirjallinen tila oli nyt loistava: hänen runolliset ystävänsä muodostivat suuren puolueen yleisön joukossa ja hänen sosialistiset yrityksensä kiihoittivat monessa ihastuksen innostukseksi; kirjallisena tarkastajana "Aftonbladetissa" hän hallitsi kirjallisuuden. Mutta toiselta puolen olivat juuri hänen harrastuksensa myöskin herättäneet vihaa; yhteiskunnalliset vastustajat liittyivät hänen runollisiin vihollisiinsa, ne todistivat hänen tarkoitustensa vaarallisuuden, ne syyttivät hänen teoksiansa epäkristillisiksi ja siveettömiksi, ja moni tahtoi tehdä hänen oman siveytensäkin epäluulon alaiseksi. Valitettavasti Almqvist itse antoi heille surkean tilaisuuden riemuitsemaan. Hän todistettiin näet syypääksi vekselinväärennykseen ja luultiin vielä, hyvinkin painavista syistä, myrkyttäjäksi. Välttääksensä rangaistusta hän pakeni salaa (1851) Ruotsista Amerikkaan, jossa hän sitten eleli aikansa viime vuoteen asti, jolloin hän muutti Bremeniin. Tarkkoja tietoja ei ole hänen elämästään tältä aikakaudelta, vaikka sanomalehdet välistä ovat hänestä jutelleet kaikenlaista perätöntä.