Harvoin on elänyt niin monipuolinen nero kuin Almqvist. Hän on harrastanut monenlaisia pyrintöjä, hän on ollut osallisena kaikissa huomattavimmissa liikkeissä, jotka ovat tällä vuosisadalla kirjallisuuden alalla koskeneet Ruotsia. Kummallisinta kuitenkin on, ettei Almqvist milloinkaan ole koettanut ottaa välittävää asemaa puolueiden kesken, hänellä kun oli niin paljon liittymäkohtia kaikkien kanssa; päinvastoin hän on kirjoituksissaan melkein aina vienyt joka puolueen omituisuudet äärimmäisyyteen. Hän on, ihankuin vanhan taruston Proteus, aina ollut sekä uusi että samanlainen joka muodossa. Jos likemmin tarkastamme, mitkä henkiset sytykkeet pääasiallisimmasti ovat vaikuttaneet Almqvistin teosten sisälliseen henkeen ja muotoon, niin näemme siinä kohden etenkin kolme: saksalais-ruotsalainen romanttisuus, ranskalais-ruotsalainen vapaamielisyys ja kansanvaltainen ruotsalaisuus. Almqvistin romanttiset runoelmat ovat milt'ei enimmin hankkineet hänelle tavallisen yleisön suosiota. Näissä runoelmissa tavattava värien loistavuus, kukkien ja koristuksien rikkaus, suloinen, puoleksi peitetty hempeämielisyys ja haaveellinen eriskummaisuus vaikutti erittäin nuorison viehkeisiin sydämmiin. Niissä on unelmien valta; mielikuvitus ja mielenväreet hallitsevat siinä itsevaltiaina kuningattarina, joita sekä sisällys että muoto palvelevat orjina. Nämät runoelmat ovat suureksi osaksi pieniä lyyrillisiä kappaleita, joissa hempeä hentomielisyys on etevin avu; mutta tavallisesti ne ovat myöskin niin epäselviä muodoltaan, että ne kyllä jaksavat herättää, vaikk'eivät tyydyttää tunteitamme; ne tekevät meihin soitannollisen eikä runollista vaikutusta. Molemmat suuret ballaadit "Schems-el-Nikar" ja "Arthurs jagt" ovat kuitenkin siinä kohden poikkeuksena, ne ovat kauneimpia, mitä on ruotsiksi kirjoitettu. Almqvistin romanttisissa draamoissa ilmaantuu hänen runollinen voimansa vielä kirkkaampana; melkein kaikissa on kohtia (tavallisesti kuitenkin lyyrillisiä), jotka voisivat olla Goethen tai Shakespearen kirjoittamia; mutta täydellisesti eivät nekään meitä tyydytä. Draamassa näet kärsimme vielä vähemmin kuin lyyrillisessä runoudessa mielikuvituksen rajatonta omavaltaisuutta; emme ainoastaan tahdo tietää "mitä", mutta myöskin "miksi", ja Almqvistin draamoissa "punctum satiens" on aina hämärässä. Etevimmiksi näistä draamoista voidaan katsoa "Svangrottan i Ipsara" ja "Ramido Marinesco", josta runoilijamme Runeberg on kirjoittanut nerokkaan tarkastelman.
Almqvistissa oli romanttisen koulun haaveellinen idealismi saanut johdonmukaisimmin ilmauksensa; mutta hän osottaa myöskin tämän idealismin hajoamista. Vihasta aikojemme tavallista, kuivaa, tasoittelevaa sivistystä vastaan olivat romantikot kuljeksineet, ihankuin entiset vaeltavat ritarit, kaukaisimmillekin maille, kaukaisimpiinkin oloihin, kaukaisimpiinkin aikoihin saakka, hakeakseen runouden kadotetun paratiisin; usein ne jo luulivat sen löytäneensä, kun mielikuvitus loi heidän silmäinsä eteen kauniita kangastuksia, mutta ne olivat valitettavasti vain kangastuksia; väsyneenä Almqvist kääntyi takaisin tältä harharetkeltä ja näki runottaren istuvan hänen oman kuusensa juurella, hänen oman kansansa majoissa. Hän otti aineensa alhaisen rahvaan elämästä, koetti lämpimällä rakkaudella etsiä runollisuutta jokapäiväisimpien ihmisten sieluista, ja hän onnistui oivallisesti. Ei ainoastaan "Kapellet" ja "Grimstahamns nybygge", mutta myöskin "Aramintha May", "Målaren" ovat yhtä taiteellisia muodoltaan kuin asiallisia sisällykseltään; Almqvistin vanha epäselvyys on kadonnut ja hänen kuvailutapaansa voidaan kutsua klassilliseksi; hän on välttänyt sekä turhamaista kirkastamista että törkeätä luonnollisuutta. Mutta vaikka tämä idyllin maailma on runollisesti viehättävä, se kuitenkin ajan pitkään tuli ahtaaksi. On aina kiitettävää, kun kansan jokapäiväistä elämää kuvaillaan vastakohdaksi liika kiihoittuneen mielikuvituksen unelmille — mutta totta myöskin on, että korkeampi runous tavallisesti vaatii korkeampia aineitakin kuin ne, jotka muodostavat idyllisen runouden sisällyksen. Ei siis kumma, että Almqvist välistä jätti sekä Skällnoran Britan että Grimstahamn'in Juhanan elämänvaiheet ja tarttui suurempiin ja aatteellisempiin kysymyksiin. Hän kuvaili ristiriitoja alhaisten säätyin suorien, luonnollisten ihmisten ja korkeampain säätyin irstasten ulkokullattuin henkilöiden välillä, hän tahtoi todistaa, kuinka ahtaat ihmisten ajatukset Jumalasta, rakkaudesta y.m. ovat, hän puolusti kansanvaltaisia uudistuksia ja saarnasi sivistyneiden ulkonaista mieltä vastaan. Totta kyllä on, että Almqvist on koskenut moneen nykyisen elämän kipeään haavaan ja että hän on puhunut monta painavaa sanaa Ruotsin oloista, mutta hänen henkensä kaksi perisyntiä, epäselvyys ja halu liioitteluun, ovat vielä suuremmaksi haitaksi hänen yhteiskunnallis-runollisissa teoksissaan kuin ne olivat runollisissa kuvauksissa. Vielä hämmentävämmältä tuntuu tämä filosofisen tarkkuuden puute niissä Almqvistin kirjoituksissa, joissa hän on käyttänyt tieteellistä esittelytapaa. Hänen terävä ymmärryksensä havaitsee tavallisesti pian kaikenlaisia satunnaisia vastakkaisuuksia ja puutteita, hänen mahtava mielikuvituksensa muodostaa keveästi yleisiä näkökohtia näistä havainnoista, mutta todeksi näyttäminen jääpi häneltä kesken; hän joko unohtaa taikka ei ota tietääkseen asian pääkohtaa taikka hän peittää sen tyhjillä korupuheilla. Ainoastaan vakaumuksen miehet hallitsevat maailman vaiheita, epäileväiset viepi elämän väkevä virta neuvottomina sinne tänne, ja Almqvist oli skeptillisen aikakauden skeptillisimpiä lapsia. — Olemme jo viitanneet, kuinka Almqvistin hyökkäykset nykyistä yhteiskuntaa vastaan osaksi syntyivät hänen kansanvaltaisesta mielestään, mutta ulkomaan liikkeet antoivat kuitenkin myöskin suureksi, milt'ei suurimmaksi osaksi näille pyrinnöille suunnan. Nuorsaksalaisten kirjailijain saarnat "lihan vapauttamisesta", ranskalaisten sosialistien väitteet avioliiton ristiriitaisuudesta oikeata siveyttä ja luontoa vastaan, ja molempien selitykset että kristinusko oli jo "voitettu kanta" maailman historiassa, ne ne silloin saattoivat ulkomaiden kirjallisuudet ja yhteiskunnatkin kuohuun ja niiden etevimmäksi puolustajaksi Ruotsissa Almqvist pian joutui. "Colombinessa" hän kuvailee turmeltua ilotyttöä, joka tulee "puhtaaksi" ja "viattomaksi" rakkautensa kautta erääseen nuoreen kreiviin; romaanissa "Drottningens juvelsmycke" seisoo pakanallinen luonnonlapsi, Tintomara, kirkkahimmassa, hengellisessä valossa Kustaa III:nnen sivistynyttä hovia vastaan; näytelmässä "Isidorus af Tadmor" ja "Marjamissa" esitellään apostolit jotenkin yksinkertaisiksi, paitsi Paavali, joka oli täydellinen hullujenhuoneen asukas — alkuperäinen kristinusko, jonka edustajana Johannes on, näyttää Almqvistin mielestä olleen S:t Simonismia. Upsalan tuomiokapituli oli kuitenkin arvattavasti toista mieltä, koska se katsoi Almqvistin oikeauskoisuuden epäilyksen alaiseksi ja kaksi kertaa lähetti hänelle sekä varoituksia että kysymyksiä hänen oikeista ajatuksistaan (hän oli näet v. 1838 vihitty papiksi). Almqvistin onnistui kuitenkin sofismeilla suoriutua tästä pulasta. Suurimman harmin toiselta puolelta, ja ihastuksen toiselta, on kuitenkin aina "Det går an" herättänyt, — Vaikka kaikissa näissä Almqvistin viimeisissä kirjoituksissa on paljon moitittavaa, täytyy toiselta puolen kuitenkin tunnustaa, että hänen runollinen mahtinsa on yhtä voimakas kuin ennen. Monta sivua, erittäin novelleissa "Tintomara" ja "Det går an", olisi joku muu ruotsalainen runoilija turhaan koettanut jäljitellen kirjoittaa.
Almqvist on George Sandin, Heinen, Byronin ruotsalainen veli, hän on sitä Wertherin ja Renén sukua, joka todella on meidän vuosisadan onnettomimpia tunnusmerkkejä. Täynnä jaloja ihanteita, he eivät kuitenkaan jaksa toteuttaa niitä; he sanovat silloin aina joko olevaiset olot taikka ihanteensa syypääksi tähän, mutta unhottavat oman heikkoutensa. Harvat hetket he elävät rauhassa Jumalan ja itsensä kanssa; tavallisesti he horjuvat ylimielisyyden ja epätoivon, innostuksen ja pilkan, haaveellisen spiritualismin ja törkeän materialismin välillä. He ovat suuria miehiä ja kuitenkin heidän kansansa ei lausu heidän nimiänsä puhtaalla ilolla, he ovat suuria runoniekkoja ja kuitenkin tulevaisuus on säästävä ainoastaan vähimmän osan heidän teoksistaan, sillä sekä miehiltä että teoksilta puuttuu yksi sekä elämän että runollisuuden ensimmäisiä ehtoja — eheys.
ULKOMAAN KIRJALLISUUTTA.
Uusia romaaneja.
I.
Kirjallinen Kuukauslehti ei ole voinut eikä vastedeskään voi niin suurella tarkkuudella kääntää huomiotansa ulkomaiden kirjallisiin tuotteihin, kuin sen mieli tekisi; tilan ahtaus ja kotomaamme tärkeät asiat estävät meitä siitä. Emme kuitenkaan sen tähden aio kokonaan laiminlyödä tätä kirjallisen elämän puolta. Tällä kertaa tahdomme tehdä ilmoituksen etevimmistä romaaneista, jotka näinä viimeisinä vuosina (1866 ja 1867) Euroopassa ovat ilmestyneet, siis siitä ajasta lähtien, kun Kirjallinen Kuukauslehtikin alkoi elämänsä.
Ranskanmaalla ei tuotteliaisuus ole ollut suuri, ei laajuuden eikä laadun puolesta. Jokapäiväiset muotikirjailijat tekevät mieluisemmin ja enemmän työtä teatterille, joka Ranskassa palkitsee miehensä paremmin sekä rahaan että kunniaan nähden; oikeat romaanikirjailijat ovat valitettavasti vaipuneet hervottomuuteen, joka estää heidän teoksiensa suuremmassa määrässä herättämästä yleisön uteliaisuutta. Kahdelle se kuitenkin on tällä kertaa onnistunut — vanhain romantikkojen päämiehelle, V. Hugolle, ja nykyisten realistein etevimmälle edustajalle, A. Dumas nuoremmalle, toiselle romaanin "Meren työmiehet" (Les travailleurs de la mer), toiselle "Clémenceaun asia" (L'Affaire Clémenceau) nimisen teoksen kautta. Molemmat nämät romaanit ovat Ranskassa herättäneet suurta huomiota, toinen tekijänsä, toinen rohkeutensa tähden, molemmat ovatkin merkillisiä, vaikkei kumpikaan kuulu ranskalaisen kirjallisuuden pysyviin muistomerkkeihin.
"Les travailleurs de la mer" todistaa, niinkuin kaikki muutkin V. Hugon viimeiset teokset, runoniekan voiman veltostumistaan veltostuvan. Loistavaa mielikuvitusta tässäkin ilmenee enemmän kuin kaikissa nuoremmissa romaanikirjailijoissa yhteensä; mutta kirjoitustavan yhä enentyvä pöyhkeys ja loppumaton laveus häiritse arveluttavalla tavalla runollista nautintoamme. Esipuheessa runoniekka selittää ihmisen pitävän taistella kolmea sallimusta (ananké) vastaan, jotka ovat uskonsääntöjen, lakien ja asiain "anankee". Siihen tulee vielä neljäs ja suurin "anankee", ihmisen oma sydän. V. Hugo lisää, että hän entisissä romaaneissaan ("Notre-Dame de Paris" ja "Les misérables") on kuvaillut ihmisen sotaa taikauskoa ja lakia vastaan, nyt hän tahtoo esitellä ristiriitaa ihmisen ja asiain, luonnon, alkuaineiden välillä. Tähän tarkoitukseen runoniekka on keksinyt tarun, joka tuskin täyttänee esipuheen pöyhkeilevän aatteen, mutta suoralla, mutkattomalla mieltymyksellä runollisesti liikuttaa lukijaa. Gilliatt on köyhä Guernsey-saaren kalastaja, jota saaren asukkaat luulevat taikuriksi ja jota kaikki sen tähden kammovat. Ihmisten viha olisi tehnyt syyttömän Gilliattin ihan synkkämieliseksi ja katkeraksi, jollei lempi olisi elähdyttänyt hänen henkeänsä; köyhä, ylenkatsottu Gilliatt rakastaa Guernseyn kauniinta impeä, Déruchetteä, höyrylaivan-isännän Mess Lethierryn sisarentytärtä. Gilliattin lempi on innokas, vaikka äänetön; hän ei rohkenisi toivoakkaan, jollei sattumus olisi tullut hänen avukseen. Mess Lethierryn ainoa höyrylaiva, johon kaikki hänen omaisuutensa on pantu, kärsii haaksirikon. Laiva, joka on puuttunut kahden kallion väliin, voidaan kuitenkin pelastaa, mutta taitavimmatkin merimiehet väittävät sen melkein mahdottomaksi. Gilliatt, joka on kuullut Déruchetten lupaavan mennä höyrylaivan pelastajan kanssa naimisiin, päättää kuitenkin, uskaltain vaikka henkensäkin, tehdä koetuksen. Ihmeellisimpien taistelujen perästä aaltoja, myrskyjä, kallioita vastaan Gilliatt viimein onnistuukin. Ihan yksinään hän vie höyrylaivan Guernseyhin. Tässä ihmisen ja meren taistelussa V. Hugo osottaa runottarensa loistavimpia avuja; luonnon kamalan ihania murhetaruja kuvaillaan mitä rikkaimmilla ja voimakkaimmilla väreillä. Ranskalaiset tarkastelijat ovat ylistäneet V. Hugota meriluonnon kuvailemisessa Homeron ja Camoënsin vertaiseksi. Se on liikaa, se on naurettavaakin, vaikka myönnämme, ettei kukaan nykyinen runoilija olisi saanut aikaan semmoisia kuvauksia paremmin kuin V. Hugo. — Gilliatt pääsi voittajaksi taistelussa luontoa vastaan, mutta vielä kovempi taistelu häntä odottaa — taistelu hänen omaa sydäntänsä vastaan. Déruchette on unohtanut lupauksensa, hän on rakastunut nuoreen englantilaiseen pappiin. Gilliatt uhraa elämänsä onnen vilpistelemättä, valittamatta; hän auttaakin rakastuneita avioliittoon. Déruchette pakenee Englantiin miehensä kanssa; Gilliatt seuraa laivaa silmäyksillään viimeiseen hetkeen asti; kun se on kokonaan kadonnut, katoo hänkin aaltojen syvyyteen. Romaanin toiminta on viehättävä, henkilötkin ovat sekä alkuperäisiä että runollisia, mutta tekijän äärettömän lavea kielevyys on se kipeä kohta, jonka vuoksi tämän teoksen täytyy kuolla. Jaloja, runollisia paikkoja ilmaantuu harvassa jokapäiväisimpien ja väärimpien mietteiden ja kuvaelmien keskellä. Tarina, joka sopisi lyhyeen uuteloon, on liika vähäpätöinen kolmiosaiseen romaaniin.
A. Dumas'n "L'Affaire Clémenceau" on sekä hyvien avujen että vikojen puolesta V. Hugon romaanien täydellinen vastakohta. Toisessa oli elävä ja rikas mielikuvitus etevin ansio, toisessa vallitsee terävä ja tarkka, vaikka kylmä, havaintokyky; toinen välistä viehättää, välistä väsyttää meitä, toinen pitää meitä tasaisessa, vaikka lauhkeassa, jännityksessä; toisessa meitä loukkaa haaveellinen pöyhkeys, toisessa raaka törkeys; "Les travailleurs de la mer" on V. Hugon innostuneen sydämmen lapsi, "L'Affaira Clémenceau" on Dumas'n käytännöllisen pään synnyttämä. "L'Affaire Clémenceau" on ulkonäöltään rikosjuttu, joka on puettu elämäkerrallisen uutelon muotoon. Pääasiallisesti A. Dumas kuitenkin on tahtonut antaa yhteiskunnallisen tapainkuvauksen, jossa hän esittelee vahinkoja, joita perheen elämälle koituu naisten nykyisestä siveyden puutteesta. Tähän asti A. Dumas tavallisesti otti päähenkilöt romaaneihinsa "demi-monden" epäiltävältä alalta, tässä romaanissa hän tahtoo osottaa kurtisaaneja olevan perhe-elämässäkin, kurtisaaneja mieleltä, vaikka rehellisiä vaimoja ulkomuodoltansa. Romaanin päähenkilö, kuvanveistäjä Pierre Clémenceau kertoo itse elämänvaiheensa. Hän on köyhän ompelijattaren äpärälapsi; jo koulussa hän saa siitä paljon kärsiä. Rehellisyydellään, taidollaan ja tapainsa puhtaudella hän kuitenkin ymmärtää voittaa kaikki elämän vastukset. Hänestä tulee kuuluisa taideniekka. Eräissä tanssiaisissa hän näkee puolalaisen kreivittären Dobronowskan tyttären Izan, joka, vaikka vielä lapsi, tekee sammumattoman vaikutuksen hänen sydämmeensä. Izan äiti, juonikas, rietas, sukkela nainen on kuitenkin päättänyt toisin. Hän tahtoo tytärtänsä rikkaaksi ja korkeaksi ja koettaa sekä luvallisilla että luvattomilla keinoilla päästä tarkoituksensa perille; mutta turhaan. Iza rakastaa Clémenceauta, pakenee äitinsä luota hänen tykönsä, ja tulee hänen vaimokseen. Izan huono kasvatus ja turmeltunut mieli ovat kuitenkin hänen rakkauttansa mahtavammat. Clémenceau saa sattumalta tiedon vaimonsa aviorikoksesta kaikenlaisten miesten kanssa. Hänen surunsa ja epätoivonsa on ääretön; hän jättää uskottoman vaimonsa eikä kuitenkaan saa rauhaa. Kun Izan häpeä viimein tulee liika julkiseksi, niin hän palaa ja surmaa kehnon vaimonsa, joka vielä viimeisellä hetkellä tahtoo herättää miehensä himollisuutta. — "L'Affaire Clémenceau" on A. Dumas'n kypsynein teos. Taiteellinen tekotapa siinä on oivallinen, esitystapa selvä ja voimakas, kirjoituslaatu alkuperäinen ja samassa mutkaton. Muutamia laatukuvia ja sivuhenkilöltä A. Dumas on kuvaillut mestarillisen elävästi, esim. Izan äitiä (minkä tähden kirjailija on tehnyt hänen suomalaiseksi, emme toki ymmärrä). Kaikki nämät avut eivät kuitenkaan voi pelastaa "L'Affaire Clémenceauta" runollisesta kuolemasta. Yksi päähenkilöistä, Iza, on näet runolliselta kannalta mahdoton. Sivistynyt nainen, joka ei rikollisesta innostuksesta — eikä kevytmielisyydestä, vaan ainoastaan raa'asta himollisuudesta hukkuu syntiin, ei kuulu runouteen, vaan lääkeopilliseen väitöskirjaan. Missä psykologia muuttuu fysiologiaksi, on runoniekankin työ loppunut.