Aviorikos on, sekä traagillisena että koomillisena, aina ollut päävaikuttimena ranskalaisissa romaaneissa. Viime aikoina on sitä sangen useasti käytetty ja kaiketi "L'Affaire Clémenceau" on saava monta perillistä. Jo George Sand on jäljitellyt Dumasia ja "Viimeinen rakkaus" (Le dernier amour) nimisessä romaanissaan antanut vastineen "L'Affaire Clémenceau'lle". Toiminta on molemmissa jotenkin yhtäläinen. Sylvestre, rehellinen, jalo, puhdastapainen maamies, nai Felicien, ystävänsä Jeanin sisaren. Tämä on jo nuorena tyttönä tullut vietellyksi ja on sen tähden ajettu pois isänsä kodista. Katumuksella ja vilpittömällä elämällä hän tahtoo sovittaa rikoksensa. Innollisella rakkaudella hän katselee Sylvestreä, niinkuin korkeampaa olentoa. Sylvestre ei enään ole nuori, mutta hänen puhdas sydämmensä antaa hänelle sitä nuoruuden virkeyttä, joka tavallisesti puuttuu edistyneemmältä iältä. Silloin eräs Felicien orpana, Tonnino, tulee Sylvestren taloon. Tonnino on G. Sandin mielikuvituksen mestarillisimpia tuotteita; italialaisen luonteen pahimmat puolet, viekkaus, kavaluus, himollisuus, ovat hänessä yhtyneet viehättävimpään sulouteen ja mairehimpaan lumousvoimaan. Hän on paha, ilkeä, sydämmensä pohjaan asti turmeltunut, ja kuitenkin seuraamme häntä mielihalulla, ihankuin jos katselisimme keimailevan tiikerin liikkeitä. Tonnino koettaa kaikin tavoin houkutella Felicietä, jota hän lapsuudestaan asti on rakastanut. Felicie ylenkatsoo ja vihaakin Tonninoa ja kuitenkin hänen himollinen luonteensa, turmeltunut sydämmensä, onnettoman nuoruutensa muistot ovat väkevämmät kuin rakkaus hänen miestänsä kohtaan. Niinkuin Iza, Feliciekin viimein hukkuu likaan ja irstaisuuteen. Kauan vaimoonsa luottava Sylvestre on sokea, viimein hänen silmänsä aukenevat. Hän ei surmaa petollista puolisoansa, niinkuin Clémenceau, hän antaa hänelle anteeksi ja koettaa viedä häntä hyvyyteen takaisin; mutta rakkaus on kokonaan sammunut hänen sydämmessänsä. Hänen silmissään tuo ihmeen kaunis Felicie on ainoastaan kuollut ruumis, joka häntä iljettää. Felicie, kun sen on havainnut, koettaa hurjalla innostuksella taas kiinnittää itseensä Sylvestreä, mutta turhaan. Kamalimman epätoivon ja katumuksen vallassa hän viimein myrkyttää itsensä. — "Le dernier amour'issa" itse perusjuoni on paljoa runollisempi kuin "L'Affaire Clémenceau'ssa". Iza on jo alusta alkaen valmis, Felicien sydämmessä on oikea ristiriita hyvyyden ja pahuuden välillä. Felicie ei ole kokonaan jaloa mieltä vailla, mutta häneltä puuttuu kaksi vaimon kauneinta avua, sydämmen puhtaus ja usko; hänen traagillinen loppunsa on siis ihan asianmukaista. Mutta olkoonpa, että G. Sand teki Felicien rikolliseksi, minkä tähden hän kuvaili häntä ilkeäksi, inhoittavaksi? A. Dumas'in esimerkki vietteli tässä kohden G. Sandia, jonka mielikuvitus tavallisesti on ymmärrystä väkevämpi. Niinkuin Iza, Feliciekin viimein kuuluu hospitaaliin eikä runouteen. Kirjailijan tarkoitus voi olla hyvä; hän puolustaa avioliittoa, hän rankaisee rikollista rakkautta. Mutta missä "Le dernier amour'issa" ilmenee tuo traagillinen osanotto, jota sekä rikoksen että rangaistuksen pitäisi vaikuttaman meissä. — Puhtaalta romaanin kannalta G. Sandin viimeinen romaani on heikko; "L'Affaire Clémenceaun" taiteellinen esitystapa puuttuu siitä kokonaan. Välistä se on täynnä neroa, välistä se on ikävä nukuttavaisuuteen saakka.
Parisin hienoissa seuroissa on O. Feuillet'n "Le comte de Camors" (Kreivi Camors) suurimmalla suosiolla otettu vastaan. Kirjoitustapa on siisti, soma, ylimyksellinen siinä on kirjan pääansio. Keksintö on jotenkin vähäpätöinen eikä henkilöissä vähintäkään elämän kipinää. O. Feuillet saarnaa nykyisen ajan itsekkäisyyttä vastaan, jonka kirjailija sanoo johtuvan materialismistamme. Mutta semmoista imelää budoarikristillisyyttä vastaan, jolla O. Feuillet "Le comte de Camors'issa" on viehättänyt Faubourg S:t Germainin vanhoja aatelisrouvia, materialismikin on aivan oikeassa. "L'Affaire Clémenceaun" raaka törkeys on loukkaava; "Le comte de Camors'in" hengellinen hekumallisuus on vielä loukkaavampi.
Englanti on romaanikirjallisuuden luvattu maa. Kun tuotteliaisuus Ranskanmaalla tässä kohden vähentyy, ilmestyy Englannissa vielä kaksi-, kolme-, neljäosaisia romaaneja ääretön paljous. Valitettavasti enimmät näistä romaaneista ovat jäljitelmiä; alkuperäistä, synnyttävää voimaa ei niissä ole. Etenkin niinsanottu "sensatsioni"-kirjallisuus, jossa ihmeellisimmät hämmennykset, murha, varkaus ja aviorikos kiihoittavat lukijan uteliaisuutta, hallitsee kirjallisuuden alaa arveluttavalla tavalla. Tämän kirjallisuuden kuningas on Wilkie Collins, jonka "Valkea nainen" (The woman white) ja "Nimetön" (No Name) Suomessakin ovat ihastuttaneet monen kimnasistin esteettistä aistia. Viimeisessä romaanissaan "Armadale" hän on koettanut saada jotakin vielä mehukkaampaa aikaan. Hirmuisia perhesalaisuuksia, kolme, neljä murhaa, perinnönväärennys, kaksoisnaiminen, nimenväärennyksiä — sanalla sanoen, kaikenlaiset konnankoukut seuraavat toisiaan; uskomattomia, mahdottomia keinoja on käytetty oikein jännittämään lukijan mielikuvitusta. Romaanin päähenkilö, Lydia Gwilt, on hirviö, jota vastaan ranskalaiset Iza ja Felicie ovat puhtaita enkeleitä. Lydia valehtelee, tekee varkauksia, aviorikoksen, väärennyksiä, murhia, mutta hänen kauneutensa ihmeellinen lumousvoima (hän on jo 53-vuotinen) viehättää rehellisimmätkin miehet pahuuteen. Ja kuitenkin "Armadalessa", niinkuin tavallisesti englantilaisissa sensatsioniromaaneissa, ilmaantuu raaka voima, jota ei tavata nykyisissä Ranskan eikä Saksan samanlaatuisissa teoksissa. Vasten tahtoammekin ne meihin vaikuttavat.
Ilahuttava tapaus viime vuotena ennustaa kenties hyödyllisen vallankumouksen sensatsionikirjallisuudessa. Miss Braddon, Wilkie Collinsin kilpailija hirmuisten rikoksien ja kummallisten kohtausten keksimisessä, on "The Lady's Mile" nimisessä romaanissaan kokonaan jättänyt vanhan alansa ja heittäytynyt siveyttä saarnaavaan perheromaaniin. Innolla kirjailija moittii keskisäädyn kasvavaa taipumusta huvituksiin ja komeuteen, joka tekee tyttäristä kelvottomia aviovaimoja. Tarkoituksen puolesta Miss Braddon siis epäilemättä on edistynyt; runollisuuden kannalta hän on ainoastaan jättänyt toisen vian joutuaksensa toiseen. Ennen käytti kirjailija mitä hohtavimpia värejä, nyt hän maalaa harmaata harmaaseen. Kolmenidoksinen romaani, ainoastaan täynnä saarnantapaisia muistutuksia, ei ole sitä runollisempi.
Edmund Yates on oivallinen nykyisten Lontoon tapojen kuvailija. Joku tulevaisuuden Macaulay on hänen romaaneistaan löytävä aineita moneen ajan luonnetta osottavaan kuvaukseen. Tässä kohden myöskin hänen romaaninsa "Land at last" (Viimeinkin maata) on aivan merkillinen. Aine on siihen otettu taideniekkain, erittäinkin maalarien seuraelämästä. E. Yates esittelee suurimmalla tarkkuudella ja taidolla kaikenlaisia henkilöitä "atelierin" maailmasta. Erittäinkin on kirjailija ihmeteltävällä älyllä osannut jokapäiväisestä elämästä ottaa sivuhenkilöitään ja välikertomuksiansa. Esimerkiksi mainittakoon William Bowke, nuori nerokas taideniekka, jolta onneton rakkaus viepi kunnian ja tulevaisuuden. Muissa henkilöissä (esim. saksalainen mesenaatti Stompff) Yates osottaa suurta koomillista havaintokykyä.
Ihankuin Edmund Yatesin "Land at last", liikkuu G. Meredithinkin romaani "Vittoria" taiteellisissa seuroissa. Mutta "Vittoriassa" viedään meitä Lontoon sumuisesta ilmasta "maahan, jossa sitruunat ja oranssit hehkuvat", maalarien rauhallisista työhuoneista teatterin kirjavaan telmeeseen. Vittoria on etevä italialainen laulajatar Milanossa. Hän käyttää neroansa ja taitoaan isänmaallisen puolueen hyödyksi (romaani on tapahtuvinaan siihen aikaan, jolloin Itävalta vielä hallitsi Italiassa). Hänen huoneensa Milanossa on kaikkein Mazzinistain keskus ja kaikkein salakapinain kehto. Kuumeentapainen innostus tuulahtaa meitä vastaan koko romaanista; ihmisiltä ja asioilta puuttuu vakava muoto; isänmaallinen ja taiteellinen innostus valaisee kaikki bengaalihohteella. Valtiolliset ja teatterijuonet esitellään elävästi, vaikka liika rajusti. Kirjailija on liiaksi käyttänyt vanhamuotoisia romaanipaukauksia, niinkuin naisten ryöstämisiä, kaksintaistelulta, salaisia vankihuoneita y.m. Tähän asti on Meredithiltä puuttunut taiteellista aistia ja malttia; kenties ne aikaa voittaen tulevat.
Samaa voisi toivoa toisestakin romaanikirjailijasta, joka niinkuin Meredithkin on ottanut aineensa Italiasta, — Augustus Trollopesta. Trollope tuntee Italian sekä ihmiset että luonnon perinpohjin, hänen kuvauksensa ovat siinä kohden mestarillisia. Hänen viimeinen romaaninsa "Gemma", on tapahtuvinaan Sienassa. Itse kaupunki, sen seudut, la Maremna, italialaiset kansanjuhlat astuvat silmiemme eteen, ikäänkuin olisimme ne ennen nähneet. Mutta kirjailijan taitavuus on ollut hänelle haitaksikin; niinkuin "Les travailleurs de la mer" "Gemmakin" olisi miellyttävin, viehättävin uutelo — kolmenidoksisena romaanina se tyydyttää meitä vähemmän. Kaksi Sienan tytärtä, kreivitär Dianora Orsini ja porvarissukuinen Gemma Venturi rakastavat samaa miestä, nuorta Gino Donatia. Gino on jo lapsena ollut kihlattu Dianoralle; mutta jo ensi silmäyksellä kun hän näki Gemman, oli hänen vanha lupauksensa unohdettu ja Gemma voitti hänen sydämmensä kokonaan. Ylpeys ja mustasukkainen kateus viepi Dianoran kostoon. Eräs vanha noita-akka antaa hänelle juoman, jonka hän vakuuttaa hävittävän Gemman kauneuden ja kääntävän Ginon lemmen Dianoran puoleen. Tietämättään Dianora kuitenkin antaa Gemmalle hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, pian Gemma lakastuukin lakastumistaan, mutta epätoivolla Dianora havaitsee Ginon lemmen surusta yhä karttuvan. Katumus tarttuu silloin Dianoran mieleen; hän muistaa olevansa Orsinin jaloa sukua ja murhaa itsensä, ilmoitettuaan eräälle lääkärille salaisen rikoksensa. Tämän onnistuukin parantaa Gemma, josta tietysti tulee Ginon onnellinen morsian.
Augustus Trollopen veli, Anthony, on arvokkaimpia romaanikirjailijoita, jotka esittävät Englannin pienten kaupunkien elämää. Hänen viimeinenkin romaaninsa "Belton Estate" todistaa sitä. Niinkuin Augustuksen "Gemmassa" italialainen innostus vilahtelee jokaisesta rivistä, on Anthonyn "Belton Estate'ssa" englantilainen "respectability" omituisin tuntomerkki. "Belton Estate" on yksi noita vakavia, siveellisiä, pitkiä, arvokkaita romaaneja, joista Englannin kirjallisuus on niin rikas ja jotka kaikki ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että niitä tuskin voi toisistansa erottaa. Tuoresta, ravitsevaa, oivallista ruokaa, ei tavallista palttua, eikä mehukkaita hedelmiä. Trollope on kirkastanut päähenkilöänsä, jalomielistä Klaaraa, jotenkin sovinnaisella romaanitavalla; muutkin ihanteelliset henkilöt ovat jotenkin himmeitä. Mutta sitä vastoin ovat tavallisemmat ihmiset, niinkuin rehellinen maamies Belton, sorea upseeri Walton, tuo suuren maailman mies, ja eräs jumalinen täti, mrs Winterfeld, tekijältä oivallisesti onnistuneet.
Jos olisi totta, että se kansa, josta ihmiset eivät paljon puhu, on onnellisin, niin hollantilaiset olisivat epäilemättä luettavat Euroopan onnellisimpien kansojen joukkoon. Erittäinkin kirjallisuudessa Hollanti sangen harvoin vetää Euroopan lukevan yleisön huomiota puoleensa. Onko syy siihen Euroopan yleisössä vai Hollannin kirjallisuudessa, sitä emme uskalla ratkaista. Loistavan poikkeuksen tässä kohden teki kuitenkin viime vuonna hollantilainen romaanikirjailija van Lennep "Klaasse Zevenster" nimisellä romaanillaan. Jo hänen entisetkin romaaninsa (esim. "Jakoban von Holland", "Ruusu Dekamassa") otettiin ulkomaillakin jotenkin suosiollisesti vastaan, vaikka ne eivät kuitenkaan voineet Lennepiile antaa mitään etevämpää sijaa "runoniekkain tasavallassa". "Klaasse Zevenster" todistaa, että hänen runollinen taitonsa ei ole tavallinen. "Klaasse Zevenster" (saksalaisessa käännöksessä, jonka me olemme nähneet, on nimi käännetty "Hänschen Liebenstern") kuvailee Hollannin nykyistä yhteiskunnallista elämää. Kertomus on yksinkertainen ja mutkaton; mutta antaa Lennepiile tilaisuuden esittää eri säätyjen elämää, joista hän taitavasti tietää valita parhaat perikuvat romaaniinsa. Klaasse on köyhä löytölapsi, jonka eräs runollinen yliopistolaisseura, "Seitsentähtinen", on ottanut kasvatikseen. Kun hän tulee täysikasvuiseksi, niin ensin yksi hänen kasvatusisistänsä, rehellinen maapappi Boll, ottaa hänet luoksensa asumaan. Muuan nuori kreivi rakastuu siellä Klaasseen, joka ei kuitenkaan muistaessaan omaa alhaista ja kreivin korkeata säätyä, suostu hänen tarjoomukseensa. Hänen täytyy silloin jättää rauhallinen paratiisinsa Bollin talossa ja ottaa kotiopettajattaren paikka. Tässä hän saa kokea kaikenlaisia vastuksia, mutta tarkalla velvollisuudentunnollaan hän ne kaikki voittaa. Onneton sattumus vie hänen pahassa huudossa olevaan taloon; kaikki ihmiset luulevat häntä syylliseksi ja hän pannaan viralta pois. Se rohkea tapa, jolla Lennep tässä esittelee kuvaelmia suuren kaupungin haureellisesta elämästä, on Hollannissa nostanut suurta melua ja arvokkaat tarkastajat ovat ankarasti moittineet tätä kohtaa romaanissa siveydelle vaaralliseksi. Siinäpä he kuitenkin ovat väärässä; runoniekan ja erittäinkin yhteiskunnallisten olojen kuvailijan on lupa käyttää semmoisiakin aineita; pääasia on, kuinka niitä esitellään. Lennep kertoo arveluttavia kohtauksia, mutta hän ei ole sen tähden rivo; niinkuin Klaassenkin, pysyy hänen mielensä puhtaana tässä riettaassa seurassa. Ihmisten kovuus ja pilkallinen ylenkatse vie Klaassen äärimmäiseen epätoivoon; hänen puhdas omatuntonsa todistaa hänet syyttömäksi, vaikka ihmiset tuomitsevat hänet häpeään. Viimein hänen asiansa kuitenkin selvenevät; hän löytää äitinsä, hänen viattomuutensa todistetaan ja hänen vanha rakastajansa, kreivi Eilar, uudistaa tarjoomuksensa. Kovat kärsimykset ovat kuitenkin murtaneet hänen mielensä; Klaasse kesti onnettomuutensa; onneaan hän ei voi kestää, hän kuolee. — Toiminta Lennepin romaanissa on sivuseikka; sen pääansiona ovat oivallisesti ja elävästi kuvatut ihmiset. Mikä runsaus ja samassa mikä totuus! Korkeimmat ja alhaisimmat, hyvät ja huonot, ihanteelliset ja jokapäiväiset astuvat silmiemme eteen. Kuinka suloinen on ensimmäisen osan idylli Bollin talossa ja kuinka tyhjältä, vaikka samassa naurettavaltakin näyttää "arvokkaan" kauppamiehen Zirikin talo Amsterdamissa! Vaikk'emme milloinkaan ole nähneet hollantilaista elämää, ovat kaikki henkilöt meille kuin vanhoja tuttuja. Ja tosiaan he eivät ole vieraita kenellekään, joka kerran on nähnyt jonkun Teniersin tai Östaden tauluista; niissä kuvatut ihmiset ovat samaa henkeä ja samaa lihaa kuin nämätkin. Sitä vastaan Lennep ei ollenkaan tunne voimakkaamman innostuksen säveliä; "demoninen" Drenkele on jotenkin koomillinen ja "jalomielisessä, haaveksivaisessa, taikauskoisessa Bettyssä" kirjailijan tarkoitus on ollut viehättävämpi kuin mitä hän on voinut aikaan saada. Lennepin kirjoitustapa on selvä, alkuperäinen, hyvässä merkityksessä realistinen vaikka toiselta puolen lavea, välistä myöskin liika hempeätuntoinen ja saarnaava.