Saksalainen romaanikirjallisuus on viime aikoina osottanut semmoista tuotteliaisuutta ja pontevuutta, jommoista ei tätä nykyä missään muualla ilmaannu. Erittäinkin useat hyvät yhteiskunnalliset romaanit todistavat sitä intoa, jolla ryhdytään valtiollisiin kysymyksiin tässä kansassa, jonka haaveksivainen, toimeton mielenlaatu ennen oli naapurikansojen alinomaisena pilkkana. Kaikkialla nykyisessä saksalaisessa kirjallisuudessa havaitaan kiitettäviä yrityksiä runoniekkain puolelta olevia oloja käsittämään ja runollisesti kirkastamaan kansan elämää ja pyrintöjä, eikä omia unelmiaan. Etevät runolliset taideteokset, niinkuin Freytagin "Die verlorene Handschrift" (1864) ja Auerbachin "Auf der Höhe" (1865) todistavat heidän olevan oikealla tiellä. Vuosina 1866 ja 1867 ilmestyneiden romaanien joukossa ei tosin ole ainoatakaan, jota voisi pitää näiden mestariteosten vertaisina; mutta muutamat niistäkin ovat sekä viehättäviä että merkillisiä nykyajan tuotteita. Ensimmäisellä sijalla on Spielhagenin "In Reihe und Glied". Tässäkin romaanissansa Spielhagen osottaa tavallista loistavaa kertomistaitoaan, joka muuten on harvinainen saksalaisilla romaanikirjailijoilla; tässäkin romaanissa siro sujuva kieli, kirjava ja huomiota jännittävä toiminta, selkeästi kuvaillut henkilöt viehättävät lukijan mieltä. Valitettavasti Spielhagenin tarkkuus ja huolenpito teoksestaan ei ole karttunut samassa määrässä kuin hänen tuotteliaisuutensa; hänen ensimmäinen romaaninsa "Problematische Naturen" on jäänyt myös parhaaksi. Tähänkin viimeiseen romaaniinsa "In Reihe und Glied" Spielhagen on valinnut päähenkilönsä tuolta "epätietoisten luonteiden" alalta, joka saksalaisessa kaunokirjallisuudessa on yhtä tärkeä kuin "demi-monde" ranskalaisessa ja joka todistaa kipeää kohtaa saksalaisessa elämässä yhtä hyvin kuin "demi-monde" ranskalaisessa. Niinkuin monen muun nykyajan kirjailijan, niin Spielhageninkin silmä on paljoa terävämpi havaitsemaan ja hänen kätensä paljoa taitavampi kuvailemaan elämän kehnoja, kuin sen hyviä puolia. Mikä keksinnön rikkaus, mikä muotojen elävyys ilmaantuu kaikissa Spielhagenin "epätietoisissa luonteissa", noissa nerokkaissa, vaikka saamattomissa ihmisissä, jotka eivät milloinkaan tiedä, mitä tahtovat, eivätkä tahdo, mitä tietävät, joiden sydämmessä ei ole mitään siveellistä keskustaa, vaikka heidän toimensa usein voivat olla jotenkin innokkaat ja joita Spielhagen valtiollisen elämän kannalta sangen sukkelasti nimittää "catilinarische Existenzen". Kuinka paljon semmoisia "epätietoisia luonteita" ilmaantui Saksassa vuoden 1848 vallankumouksessa sekä valtaistuimilla että töllien asukkaissa, sekä aatelistossa että porvaristossa, sekä virkamiesten että yliopistolaisten joukossa, sitä todistavat Spielhagenin romaanitkin, joiden aineet tavallisesti kuvailevat mainittua aikaa. Yleensä Spielhagenin mielipiteet eivät ole yhtämukaisia; valtiollisilta mietteiltään hän on aina vapaamielisen keskipuolueen edustaja; runoilijana hän kuitenkin ylistää jyrkintä kansanvaltaista puoluetta. Eräässä kohdassa molemmat tarkoitukset käyvät yhteen — kirjailijan vihassa aatelistoa ja junkkerivaltaa vastaan. Onpa viha rakkauttakin mahtavampi Spielhagenin mielessä; sillä hänen rakkautensa synnyttämät ihanteet näyttävät jotenkin kuivilta ja vaaleilta niiden loistavien taulujen rinnalla, jotka kuvailevat preussilaista junkkerimaailmaa, jossa ulkonainen sivistys ja sisäinen raakuus, ulkonainen jumalisuus ja sisäinen turmelus yhtyvät. — "In Reihe und Glied" vie meitä kommunististen liikkeiden keskelle, jotka vuosina 1847 ja 1848 häiritsivät Eurooppaa. Kirjan päähenkilö, Leo Gutman, on ruvennut sosialististen aatteiden kiihkoiseksi puolustajaksi ja, vaikka on vielä melkein lapsi, ottanut osaa tehtaan työmiesten kapinaan omaa kasvatusisäänsä, parooni Tuchheimia vastaan. Koko kapina raukee kuitenkin tyhjiin ja Leon täytyy paeta. Seitsemän vuoden perästä hän kuitenkin tulee takaisin ja joutuu sattumalta kuninkaan ystäväksi; kuningas on tietysti yksinvaltias ja puhdasuskoinen ajatuksiltaan, mutta oikea "epätietoinen luonne"; hän taipuu vastakkaisimpiinkin mietteihin, jos nerokkaat ihmiset vain ymmärtävät niillä viehättää hänen mielikuvitustaan. Sepä innostuneelle Leolle täydellisesti onnistuukin ja kuningas perustaa Leon johdolla teollisuussiirtokunnan tehtaantyömiehille Leon kotipaikalla, Tuchheimissa. Nerokas ja innostunut Leo osottaa kuitenkin pian mitä suurinta saamattomuutta näissäkin, omien yrityksiensä synnyttämissä oloissa. Neuvottomuudessaan hän heittäytyy toisesta yrityksestä toiseen; hänen tehtaansa eivät onnistu saamaan työmiesten tilaa paremmaksi; vastukset enenevät samassa määrässä kuin Leon epävakaisuus. Hän jättää morsiamensa Sylvian, jota hän kuitenkin rakastaa, kihlatakseen erään korkeasukuisen virnakan. Hän koettaa itsevaltaisen ja pietistisen puolueen avulla säilyttää horjuvaa asemaansa, mutta ne käyttävät häntä ainoastaan välikappaleena omia tarkoituksiansa varten. Yht'äkkiä kuningas kuolee ja Leo hukkuu kokonaan. Leon vastakohtana romaanissa ilmaantuu hänen ystävänsä Walther yhdistymisaatteen puolustajana. Leo, vaikka hän on vimmattu kansanvaltainen, toivoo kuitenkin ainoastaan hallituksen avulla pelastavansa työmiehen; Walther odottaa kansan pelastusta itse kansalta. Muuten on Leo Waltheria paljoa viehättävämpi, edellinen kun aina vain saarnaa eikä tee mitään. Riettaat kohtaukset hovissa ja korkeissa seuroissa ovat tässäkin Spielhagenin romaanissa oivallisia; harvoin perkelettä naisen haamussa on kuvailtu niin mestarillisesti kuin Sarassa, kuninkaan vanhassa jalkavaimossa. Mutta romaanissa ilmaantuu jalojakin ihmisiä, jotka eivät sen tähden ole verettömiä haamuja, niinkuin Walther; esim. Leon setä, rehellinen, vakava metsänhoitaja Gutman ja hänen tyttärensä, urhea, jalomielinen ja uskollinen Sylvia.

Spielhagenin romaanien tarkoitus oli optimistinen; kuvaelmat siinä ovat sitä vastoin enimmästään mustia. Niin on Alfred Meissnerinkin laita vielä korkeammassa määrässä. Hän lausuu välistä jonkun lohduttavan sanan vapaudesta, tulevaisuudesta j.n.e., mutta olevissa oloissa hän todella näkee ainoastaan kurjuutta ja turmelusta. Eipä kuitenkaan ala, jolla nämä molemmat kirjailijat liikkuvat, ole ihan sama. Spielhagenin "In Reihe und Glied" kuvailee Pohjois-Saksan yhteiskunnallisia, Alfred Meissnerin viimeiset romaanit ("Schwarz-gelb" ja "Babel") Itävallan valtiollisia oloja. "Schwarz-gelb" (musta ja kelta ovat Itävallan värit) on tapahtuvinaan vallankumouksen aikana 1848, "Babel" Italian sodan aikana 1859; mutta koska samat henkilöt ilmaantuvat kummassakin romaanissa, muodostavat ne yhden teoksen. A. Meissner tuntee Itävallan olot perinpohjin; hän vie heitä kaikenlaisiin seuroihin ja aina hän on kuin kotonaan — armeijassa, sanomakirjallisuudessa, luostareissa, vankihuoneissa, ministerien etukamareissa ja ylimysrouvien sakissa. Välistä nykyajan historia aukenee avarammaksi ja mahtavammaksi näköalaksi; keisari Napoleon ilmaantuu vaikka ainoastaan kerran, ikäänkuin mystillisessä hämärässä; Magentan tappelua kuvaillaan, toiminta liikkuu Saksanmaalla ja Unkarissa, Parisissa ja Roomassa, mutta Wien on kuitenkin aina romaanin henkinen keskus. Sangen rikkaita, vaikka kyllä kirjavia aineita! Itävallan aateliston ylpeä ja ahdas poliisivaltioviisaus, ultramonttaanien tyhmä suvaitsemattomuus, sanomakirjallisuuden kaupanalaisuus, sotapäällikköjen raakuus ja varasteleminen — kaikista on siinä kuvia, joita tuskin voisi kutsua imarteleviksi. Kun lisäksi tulee runollinen taito ja se, mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla esprit, täytyy myöntää "Schwarz-gelb" ja "Babel" tavallista viehättävämmiksi romaaneiksi. Mutta ei muistossamme kuitenkaan juuri paljon niistä pysy, kun olemme lukeneet nämä Meissnerin teokset. Muutamat lyyrilliset kuvaelmat, muutamat varsin runolliset sivuhenkilöt (erittäinkin naisten joukossa), muutamat humoristiset välikertomukset — siinä kaikki. A. Meissner on oivallinen lyyrillinen runoniekka, mutta hänen mielikuvituksensa on liika ahdashenkinen pitkään valtiolliseen romaaniin. Hänen valtiollinen havaintovoimansa ei myöskään ole merkillisimpiä. Hänen vapaamieliset huokauksensa ja saarnansa ovat tuota tavallista tusinalaatua, jota täällä Suomessakin yltäkyllin on saarnattu ja veisattu; kun hän sitä vastoin koskee Itävallan kipeimpään kohtaan, eri kansallisuuskysymyksiin, näyttävät hänen käsityksensä jotenkin hämäriltä ja ristiriitaisilta.

A. Schopenhauerin filosofia on viime aikoina ollut tärkeänä aineena saksalaisessa sivistyselämässä; hänen synkkä katsomustapansa sointuikin hyvin siihen alakuloisuuteen, joka vuoden 1848 perästä hallitsi ihmisten mieliä. Kuinka aika on tullut, että nuorison pitäisi pyrkimän pois tästä Schopenhauerin pessimismistä ja työn voimalla etsimän sovitusta maailman kanssa, pyytää Max Ring osottaa viimeisessä romaanissaan: "Ein verlorenes Geschlecht". Arveluttava asia kuitenkin on, ettei tämä tarkoitus juuri ole missään henkisessä yhteydessä toiminnan pääkertomuksen kanssa. Se on näet tosin mieltäjännittävä, mutta myöskin törkeä rikosjuttu jotenkin tavallista laatua (vanha ruhtinatar, joka ylpeästä vihasta myrkyttää halpasukuisen miniänsä). Tämä kamala yökuvaelma kyllä meihin vaikuttaa; mutta vaikutus on aina aineellinen eikä runollinen. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee romaanin kolmas kohta, tapainkuvaukset pohjois-schlesialaisista vuoripiirikunnista. Tämänkään kuvauksen värit eivät ole kirkkaita, ne ovat tummia, niinkuin koko sen seudun köyhälistön elämä, mutta henkilöissä ja heidän kohtaloissaan ilmaantuva asiain ja luonnon kolkko traagillisuus kohottaa ne tavallista sensatsionikirjallisuutta paljoa korkeammalle.

Max Ring on Spielhagenin hengenheimolainen; molemmissa on samat hyvät avut (Spielhagenissa kuitenkin suuremmassa määrässä) ja samat viat; molemmilla on optimistinen tarkoitus, mutta todellisuudessa he kuvailevat saksalaista elämää sen kehnoimmalta puolelta; molemmat saarnaavat siveellistä eheyttä ja kuitenkin heidän sydämmensä salainen taipumus aina vie heitä semmoisiin aineihin kuin "Problematische Naturen" tai "Ein verlorenes Geschlecht". Viime vuoden sota ja sen perästä seuraavat tapaukset todistavat saksalaisissa oloissa olevan paljoa enemmän terveyttä, kuin mitä näistä romaaneista päättäen voisi luulla. Itse romaanikirjallisuudessa on teoksia, jotka esittelevät asioita paremmassa valossa kuin "In Reihe und Glied" tai "Ein verlorenes Geschlecht", esim. Hermann Grimmin uusi romaani "Unüberwindliche Mächte". H. Grimm on hyvin tunnettu taidehistorioitsijana ("Leben Michel-Angelo's") ja uuteloiden tekijänä; tämä on hänen ensimmäinen suurempi romaaninsa. Onko aatelisuus todella "voittamaton voima" 19:nnen vuosisadan lapselle? — tämä kysymys on hänen romaaninsa periaate. Arthur, romaanin päähenkilö, on nuori kreivi ikivanhaa sukua, joka kuitenkin aikojen kuluessa on köyhtynyt. Maksaakseen isänsä velkoja täytyy Arthurin myydä sukutalonsakin. Hän on liian ylpeä ruvetakseen tavalliseen porvarilliseen työhön jossakin alhaisessa virassa; mutta hänen mieltänsä karvastelee, kun hän havaitsee elämänsä tyhjyyden. Välistä hän rehellisesti koettaa ottaa osaa nykyisen ajan pyrintöihin; mutta joka askeleella olevat olot sotivat hänen sukuylpeytensä turhia luuloja vastaan ja hän vetäytyy loukkautuneena entiseen tyytymättömään toimettomuuteensa. Innokkaasti ja totisesti hän rakastaa erästä nuorta amerikkalaista tyttöä, Emmy Forsteria, mutta ylpeytensä kiihoituksesta hän loukkaavalla ylenkatseella hylkää tämän rakastettavan tytön, kun tämä näet ei ole aatelissukua. Hän tosin sitä katuu ja pyytää tekoansa anteeksi, mutta Emmyn äiti antaa kieltävän vastauksen ja vie tyttärensä kotia Amerikkaan. Arthur seuraa heitä lepyttääksensä rakastettuaan, mutta turhaan. Arthur on hukkumaisillaan epätoivoon ja kurjuuteen; eräs ystävä pelastaa hänen kuitenkin ja hän alkaa Amerikassa ihan uuden elämän. Siellä hänen kreivinarvonsa ei ole mikään voittamaton voima, hän oppii tekemään työtä, elämään vapaana vapaiden kansalaisten joukossa. Viime vuoden sota Preussin ja Itävallan välillä syttyy; Arthur palaa Eurooppaan takaisin, ottaakseen osaa isänmaansa taisteluihin. Sadowan tappelussa hän tulee havaitsemaan, että hänkin on yhteydessä nykyisen Saksan kanssa, että hänelläkin voi olla tila isänmaansa nykyisessä historiassa. Monen taistelun perästä ylpeää sydäntänsä vastaan hän viimein onnistuu saamaan rauhan; Emmykin suostuu tulemaan hänen morsiamekseen ja hän on kokonaan tehnyt sovinnon aikansa kanssa. Romaanin traagillinen loppu on kokonaan hyljättävä; eräs Arthurin äpärä veli näet, josta itse romaanissa ei juuri ole puhuttu mitään, ilmaantuu yht'äkkiä ja ampuu hänen kuoliaaksi ja Emmy kuolee muutaman vuoden perästä suruun ja keuhkotautiin. — H. Grimm ei ole niitä mahtavia runoniekkoja, jotka ihankuin salaisella lumousvoimalla kiinnittävät teoksiinsa lukijan mielen, vastoin hänen tahtoansa; hän on suloinen, terävä, sivistynyt kirjailija, joka terävällä havaintotajullaan ja runollisella aistillaan tavallisimmistakin aineista ja vähäpätöisimmistäkin asioista löytää viehättäviä kohtia ja osaa niitä käyttää. Hänen mietteensä ovat aina tarkkoja, usein merkillisiä, välistä nerollisiakin; hänen kirjoitustapansa muistuttaa klassillisen puhtautensa puolesta Goethen ja Tieckin romaaneista. Kuitenkin H. Grimm, luullaksemme, on erehtynyt ruvetessaan romaanikirjailijaksi. Hänen pienet novellinsa ovat ihastuttavia; romaaneissa muuten taitavalta kirjailijalta melkein puuttuu runollista syvyyttä.

Kun nuorin romaaninkirjoittajien polvi enimmiten ottaa aineeksensa nykyajan kysymyksiä, tämän yhteiskunnallisen romaanin isä, Karl Gutzkow, nyt koettaa voimiansa historiallisessa aineessa. Samoinkuin Gutzkow entisissä jättiläisromaaneissaan ("Die Ritter vom Geiste" ja "Der Zauberer von Rom") tahtoi antaa täydellisen nykyajan kuvan, on hän uusimmassa "Hohenschwangen" nimisessä teoksessaan valinnut uskonpuhdistuksen ajan samanlaiseen runolliseen tarkoitukseen. Koska kuitenkin ainoastaan romaanin alku on ilmestynyt, taitaa olla liika varhaista sanoa, lieneekö hän onnistunut tässä vaikeassa yrityksessään. Kaksi ensimmäistä nidosta ennustaa todella etevää runollista tuotetta, jos Gutzkow vain jaksaa säilyttää taiteellista eheyttä siinä henkilöiden, puolueiden, vehkeiden ja seutujen kohinassa, joka jo romaanin alussa ilmaantuu. Samoinkuin Gutzkow, niin toinenkin vanhojen "nuorsaksalaisten" päämiehistä, H. Laube, paraillaan kirjoittaa pitkää historiallista romaania "Der deutsche Krieg", joka ei myöskään vielä ole lopetettu. Muuten historiallinen romaanikirjallisuus Saksassa on ollut köyhä näinä kahtena vuonna, ei juuri laajuudeltaan, vaan laadultaan. Luettavimpia ovat Brachvogel'in "Hamlet, ein Shakespeare-Roman" (kuningatar Elisabethin onneton lemmitty Essex on muka Hamlet) ja Uechtritzin "Eleazar", kertomus juutalaisten elämästä vanhana aikana.

Eurooppalaisten kirjallisuuksien joukossa on vielä yksi, venäläinen, josta voimme ilmoittaa tavallista etevämmän tuotteen: Ivan Turgenjewin "Savu" nimisen romaanin, joka ilmestyi tämän vuoden alussa. Niinkuin Lennep Hollannissa, on Turgenjew ainoa Venäjän romaanikirjailija, jonka teoksia koko Euroopassa on otettu vastaan huomiolla ja suosiolla; hän on tätä nykyä ihankuin koko venäläisen kirjallisuuden edustajana lukevan Euroopan silmissä. Luulemme Turgenjewin nimen tutuksi Suomessakin, kun käännöksiä hänen romaaneistaan välistä on nähty sanomalehdissämme. Turgenjewin molemmat pääteokset ovat yhteiskunnalliset romaanit "Isät ja lapset" ja yllämainittu "Savua" (ilmat). Molemmissa ovat aineet otetut nykyisestä venäläisestä elämästä ja molempien valtiollinen merkitys on melkein yhtä tärkeä kuin niiden runollinen ansiokin. "Isät ja lapset" esitti ristikohtauksen kahden miespolvet välillä, vanhan, kangistuneen, vanhoillaan pysyvän, aatelisvaltaisen puolueen Nikolai I:n ajalta ja nykyisen, riettaan, kumoavan kansanvaltaisen nuorison välillä. Erittäinkin Turgenjew terävimmällä pilkalla tutki ja tuomitsi tuota eriävää, kaikki kieltävää ja kumoavaa, materialistista tendenssiä venäläisessä nuorisossa, jota on nimitetty "nihilismiksi"; hän ei ainoastaan osota sitä vaaralliseksi ja onnettomaksi, vaan myöskin lapselliseksi ja naurettavaksi. Viimeisessä romaanissaan Turgenjew taas on pannut kaksi toisiaan vihaavaa puoluetta vastakkain: maa-aateliston taantumukselliset, joiden mielestä nykyinen hallitus on liika vapaamielinen ja jotka luulevat vallankumouksen ja turmion uhkaavan Venäjää orjien vapauttamisen tähden, ja kansanvaltaiset nuorvenäläiset, jotka pitävät kaikki tyyni, mitä he eivät ole lukeneet Proudhonista tai Moleschott'ista, "romanttisena" loruna. Kertomus tapahtuu 1862 Baden-Badenissa, matkailevan venäläisen yleisön tavallisessa yhtymäpaikassa. Romaanin päähenkilö, nuori venäläinen Litvinow, on molempien toisiansa vihaavain puolueiden välittäjänä. Hän kuuluu synnyltään ja kasvatukseltaan oikeastaan kansanvaltaiseen nuorisoon, mutta rakkaus kaunista kreivinnaa Irina Ratmirowaa kohtaan vie hänet usein taantumuspuolueisten ylimysten seuroihin. Säälimättömällä pilkalla kirjoittaja saattaa näkyviin koko tämän liittokunnan heikkouden ja sokean mielettömyyden, mutta sen jäsenet ovat samassa esitetyt niin humoristisiksi, että nauramme emmekä suutu. Mitä naurettavinta esim. on, kun eräs vanha ruhtinas, joka on elänyt aikansa riettaissa huvituksissa, innokkaasti ja totisesti koettaa osottaa, kuinka "omaisuuden aate on Venäjällä kokonaan kumottu". Yhtä kielettömältä, mutta vielä typerämmältä ja välistä inhoittavaltakin näyttää toinen puolue, kansanvaltainen, vapaamielinen nuoriso. Ilman määrättyä tarkoitusta sen edustajat ajattelematta seuraavat jokapäiväisen muodin vaiheita; he ovat kiihoittuneet ilman totista innostusta ja pauhaavat mitään vaikuttamatta. He menettävät voimiansa joutaviin uhkauksiin toista puoluetta vastaan ja mitättömiin keskinäisiin riitoihin. Romaanin päähenkilö Litvinow käsittää täydellisesti molempien puolueiden kelvottomuuden ja hylkää selvillä syillä heidän mielettömyytensä; mutta valitettavasti ei hänkään juuri ole mikään siveyden sankari. Hänen sydämmensä on yhtä epäröivä ja kypsymätön kuin heidänkin, vaikka hänen ymmärryksensä on hiukan selvempi. Hän on kokonaan Spielhagenin "epätietoisia luonteita". Semmoisena hän ilmaantuu lemmenasiassansakin riettaan ja itsekkään Irinan kanssa, jonka tähden hän jättää rakastettavan ja puhtaan morsiamensa. Ja tämä Litvinow on kuitenkin melkein ainoa mies koko romaanissa, jota Turgenjew kuvailee jotenkin kunnolliseksi. Ja siinäpä on tämän romaanin kipeä kohta; Turgenjew pilkkaa "nihilismiä" ja hylkää sen; vaan kuitenkin hänen runottarensa muoto näyttää suuressa määrässä "nihilistiseltä". Novellissa tämä Turgenjewin kieltoperäisyys ei olisi aivan suureksi haitaksi, koska kirjailija semmoisessa valitsematta voi esitellä elämän kohtauksia; mutta pitkässä yhteiskunnallisessa romaanissa, jossa kuvaillaan kaikenlaisten puolueiden ja säätyjen edustajia, tämä ihanteen puute samassa on runollinen vika.

NELJÄ VUOTTA SUOMEN KIRJALLISUUDEN HISTORIASTA

[Kirjoituksesta ilmestyi ainoastaan tämä ensimmäinen osa.]

Jos näille viimeisille neljälle vuodelle on suotava merkittävä sija historiassamme, niin ei niiden kirjallinen tärkeys siihen ole syynä. Onhan tärkein ja painavin sivistystyö enimmiten ollut itse rahvaan tehtävä, sen kun kaikkein ankarimmin on täytynyt kestää taistelua hävittäviä luonnonvoimia vastaan, jotka maastamme olivat tehdä erämaan. Se osa, joka kirjallisuudella on ollut tässä taistelussa, ei ole aivan suureksi arvattava; siinä ei kuulunut muuta kuin hyväntahtoisia muistutuksia, jotka tietysti eivät mitään vaikuttaneet, ja varoittavia Kassandran-ääniä, jotka huomattiin liika myöhään. Entä kaunokirjallisuus? Tuon koko kansan valitushuudon edessä runoniekkain yksityisen riemun ja surun tietysti täytyi vaieta ja jaloimmatkin murhenäytelmät himmentyivät mitättömiksi noiden murhenäytelmien rinnalla, joita esiteltiin joka maantiellä, joka töllissä. Ikimuistettavaksi on Suomen kansalle tulevaisuudessa luettava se henkinen pontevuus ja sivistynyt kyky, jotka juuri näinä vuosina ovat ilmautuneet, ja kummastuksella on vastainen aika kuuleva Suomessa juuri tähän samaan aikaan olleen miehiä, jotka muka sievisteleväisestä ylenkatseesta "tshuudeja" vastaan rohkenivat julistaa tämän saman kansan ihan kykenemättömäksi omintakeiseen sivistykseen.

Valtiolliset kysymykset ovat tietysti nekin täyttäneet mitä tärkeimmän sijan historiassamme näinä viime vuosina, joina muutamat tapaukset tällä alalla ovat olleet käänteitä sisällisissä oloissamme. Mutta ei näidenkään ratkaisemiseen kirjallisuus ole paljon vaikuttanut. Käytännöllinen valtioviisaus maassamme nauraa tavallisesti kaikkia teorioja, ja erittäinkin ihan viime aikana tulee eräs suotta-käytännöllinen, melkein kyynillinen ylenkatse kaikkea aatteellisuutta vastaan hallitsevain valtiomiestemme riveissä yhä enemmin näkyviin. Osaksi saapi syyttää itse kirjallisuuttakin tästä ylenkatseesta, se kun, muutamia poikkeuksia lukematta, ei juuri ole edistynyt valtioviisaudessa menneiden vuosien suhteen. Erittäinkin sanomakirjallisuudessa, mikä parhaasta päästä ottaa valtiollisia kysymyksiä selvittääkseen, on tämä karttuva heikkous huomattava. Ottakaamme esimerkiksi ruotsalainen sanomakirjallisuutemme; "Litteraturblad" on hävinnyt, "Hufvudstadsbladia" ei sopine panna "Helsingfors Tidningarin" rinnalle ja "Helsingfors Dagblad" kadottaa samassa määrässä, kuin tilaajoita sille karttuu, entistä vilpasta, vireätä intoaan, joka teki sen niin tärkeäksi ja kiitettäväksi käyteaineeksi valtiollisessa elämässämme vuosien 1861-1864 tienoilla.