Onhan kuitenkin toinen riento sivistyselämässämme, sekin puoleksi valtiollinen, joka paremmin on elähdyttänyt ja hedelmöittänyt kirjallisuuttamme — yhäti kasvava kansallisharrastus. Juuri kirjallinen tuotteliaisuus on mitä tärkeimpiä todistuksia kansallisharrastuksen oikeudesta, kun aina se, mitä sydämmessä liikkuu, sanoissakin ilmaantuu. Viimeisten nälkävuosien kurjuus on paljoa isommassa määrässä tukahduttanut maamme ruotsalaista kuin sen suomalaista kirjallisuutta, joka viimemainittu ei ainoastaan ole pysynyt entisellään, vaan muutamissa kohden merkillisesti karttunutkin, mikä tietysti todistaa sen juurtuneemmaksi ajan vaatimuksiin. Vaikka juuri suomea lukeva yleisö kovimmin on saanut kärsiä näiden vuosien rasituksia, niin viime ajan suomalainen kirjallisuus ei ainoastaan laajuudeltaan, kirjojen paljouden puolesta, vaan vielä enemmän laadultaan, kirjojen arvon puolesta, vetää vertoja viime ajan ruotsinkieliselle kirjallisuudelle; onpa semmoisia aloja, joilla suomalainen kirjallisuus näinä neljänä vuonna on esiintynyt ruotsalaista paljoa etevämpänä, niinkuin esim. draamallinen ja historiallinen ala. Suuret ruotsalaiset kirjailijamme alkavat yhä enemmän vaieta: Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck ovat tosin kirjoittaneet yhtä ja toista viime vuosina; mutta tämä on heidän entiseen tuotteliaisuuteensa verraten vähän ja heidän mahtiteostensa rinnalla vähäpätöistä. Topelius, ollen nuorempi, on säilyttänyt vanhaa vireyttänsä, vanhaa tuotteliaisuuttansa. Mutta omituista on, että hänen paras teoksensa näinä viime aikoina, romaani "Kuninkaan hansikka", on Suomessa ensin tullut yleisölle tutuksi suomalaisessa puvussa, suomalaisena käännöksenä. Tietty asia on, että eräs puolue, joka on ottanut ohjelmakseen "ojentaa kättä kaikille pyrkimisille suomenkielen viljelemistä varten", yhtähyvin luulee ja luulottelee yleisöä, ettei suomalaisessa kirjallisuudessa ole muuta kuin "Kultala" ja "Silmänkääntäjä", taikka jos muitakin, nykyisempiä yrityksiä huomioon otetaan, vakuutetaan "fennomaanien" kirjoittavan ainoastaan luulotellulle yleisölle ("för en imaginär publik"), ja samassa kaivataan entisiä aikoja, jolloin suomalainen kirjallisuus oli niin nöyrä ja viaton, ettei tarvittu siitä lukua pitää.
Jos katsomme kirjallisuuden eri haaroihin, on "Säkenien" toinen parvi pantava merkillisimmäksi ilmiöksi lyyrillisten runoteosten luetteloon. Eipä Oksanen niillä ole ainoastaan vahvistanut mainettansa ensimmäisenä lyyrillisenä runoniekkana suomen kielellä, hän on myöskin täydellisesti kohonnut suurten ruotsinkielisten runoilijamme rinnalle. Tämä "Säkenien" toinen osa täydentääkin Oksasen kirjallista kuvaa; ensimmäisten "Säkenien" nuorekkaan isänmaallisen kiihoituksen ynnä runsaiden kielitutkintojensa perästä hän antoi näissä suloisinta sisällistä lyyrillisyyttä, jossa aineet olivat yhtä vaatimattomia kuin esittely rikas ja viehättävä, kieli yhtä koristelematonta kuin syvää ja innollista. Samaa kiitosta ansaitsevat viimeiset promotsionisäkeet, joissa vielä lisäksi Oksaselle muuten harvinainen kuvien ja vertausten komeus osottaa hänen kykenevän loistavaan retorisuuteen. Alemman, vaikka kuitenkin varsin merkillisen sijan on Suonio itselleen hankkinut "Runoelmillaan", joiden toinen osa ilmestyi viime vuonna. Monessa kohden on Suonion runotar Oksasen runottaren sisar; molempien lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi, mielikuvitusta etevämpi, molemmilla on plastillinen muodostusvoima runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi. Sitä vastoin Oksanen on syvempi, Suonio vaihtelevaisempi. Suonion runollinen vaikutusvoima ilmaantuu paraasta päästä osittain isänmaallisissa runoelmissa, joita hartahin, lämpimin rakkaus elähyttää, osittain hänen lyyrillisessä lemmenrunoudessaan, joka milloin hellästi, milloin näppärästi, milloin sukkelastikin soiden, on varsin somaa. Viime vuonna astui kolme nuorta ruotsalaista runoniekkaa ensimmäisiä askeleitaan Helikonin kukkuloita kohden, antaen kaikki kolme hyviä tulevaisuuden toiveita. Anttila on sävelikäs ja soinnullinen, välistä loistava luonnonkuvauksissaan, välistä innokas tunnoltaan, hänen runottarellaan on sivistynyt muoto, esteettinen vivahdus; se näyttää käyneen hyvää koulua, mutta häneltä puuttuu omintakeisuus. Välistä tätä kenties sopii sanoa Emlekylinkin lyyrillisyydestä, mutta hänen runoudessaan on myöskin eräs kohta, jossa ei voi kieltää hänellä olevan miellyttävää alkuperäisyyttä — tuo tajullinen aisti, millä hän on kuunnellut luonnon omituisia säveleitä, millä hän on katsellut kuvia, joista luonnon henki ihankuin elävänä meille puhuu. K.F. Enebergin runottarella on surumieliset kasvot. Sen kannel on huoliharsoon kääritty; hänen valituksensa on kenties välistä väsyttävää, mutta teeskentelemätöntä, mikä ansio ei ole vähäiseksi arvattava meidän aikanamme, jolloin teeskennelty "Weltschmerz" on mitä keveimpiä kujeita runoudessa; se koskee sydämmeen ja on synnyttänyt muutamia hengellisiä lauluja, joiden kauneus ei suinkaan ole tavallista laatua, joiden arvo aina on pysyvä. Näiden sievien, suloisten, hellien, ulkomaalaista koulua käyneiden salonkirunoilijain rinnalla on A. Kivi "Kanervalassaan" metsän uljaan, rehevän, vaikka usein jyrkän pojan näköinen. Ylipäänsä alkavan ruotsalaisen ja alkavan suomalaisen runoilijan on vältettävä ihan erilaiset harhatiet. Ruotsin yltäkyllin muodostettu, yltäkyllin harjoiteltu lyyrillinen kieli tekee, että runoilijat usein antavat kirjallisten muistojensa valloittaa mielikuvituksensa, antavat kullattua kuparia kullan sijasta; suomalaiset lyyrilliset vasta-alkajat taitavat paremmin säilyttää alkuperäisyyttänsä, mutta viehättyvät helposti tarjoomaan meille kultaa, jota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty. Semmoisia kultarakeita ovat Kiven lyyrilliset runoelmat. Niiden sisällys on omituinen, kuvat ja vertaukset erinomaisen voimakkaita, koko henki jalo ja perisuomalainen, mutta tekijän ylenkatse muotoa kohtaan on tehnyt esitystavan kankeaksi, kielen huolimattomaksi ja säkeet epäsoinnullisiksi. Rahkosen "Sääskissä" soitto paremmin soitolle tuntuu, mutta mitä hänellä on sanomista, ei ole juuri merkillistä; varsin taitavaksi kääntäjäksi täytyy häntä kuitenkin kiittää. Paitsi näitä on tietysti koko joukko sekä ruotsalaisia että suomalaisia nuoria kirjailijoita kantanut lyyrillisiä esikoisiaan runottarien alttarille ylioppilas-osakuntien kalentereissa, mutta vaikka monen heidän sepittämänsä runoelman voi lukea mielihyvällä, on jotenkin vaikea sanoa, ken sydämmensä kyllyydestä laulaa ja kellä runous kuuluu koulun harjoituksiin. Ihan toista laatua on v. 1867 ilmestynyt kalenteri "Axet". Siihen on todella kokoiltu parasta, mitä maamme ruotsinkieliset runosepät, sekä vanhemmat että nuoremmat, näinä vuosina ovat kirjoittaneet. Mainittava on vielä tuo 1866 julkaistu "Helmivyö suomalaista runollisuutta", johon oli keräilty valittuja koristuksia suomalaisten laulajaimme aarreaitasta; sillä, vaikka kaikki olivat ennenkin painetut, moni niistä, hankittuna vanhoista sanomalehdistä tai muuten vaikeasti saatavista kirjoista, oli yleisölle ihan uusi vieras. Käännöksien joukosta, jotka todella ovat vaikuttaneet ja vielä vaikuttavat kirjallisuuteen, lienevät Kalevalan ruotsinnoksen toinen osa ja erittäinkin ensimmäiset vihkot Runebergin "Vänrikki Stoolin Tarinain" suomennoksesta tärkeinä pidettävät. Semmoinen vaihtokauppa tietysti ei voi muuta kuin elähyttää kirjallista elämää ja varsinkin on onnellista, että Runebergin runoelmille nyt on tie raivattu niiden oikeaan syntymäpaikkaan, itse kansan sydämmeen.
Jos käännymme draamalliseen kirjallisuuteen, niin A. Kiven teokset tietysti ensin vetävät huomiomme puoleensa. Hän on näinä neljänä vuonna antanut painettavaksi neljä kappaletta: murhenäytelmän "Karkurit", näytelmät "Yö ja päivä" sekä "Lea" ja pienen ilveilyksen "Kihlaus". Kun tekijän hallussa on muitakin, painamattomia kappaleita, todistaa tämä tuotteliaisuus kieltämättä A. Kiven olevan niitä reheviä, alkuperäisiä realisteja, jotka ovat nykyisen draamallisuuden suosituimmat kannattajat. Hän rakastaa voimakkaita, ytimellisiä henkilöitä, heidän luonteissaan on aina rikas omintakeisuus; heidän silmistään salamoi mahtava innostus ja kiihoittuneet mielihalut meitä vastaan, heidän käytöksensä on pateettisen uljasta. Hänen draamallinen runottarensa on täynnä älyllisiä oikkuja ja vihaa kaikkea akateemista säännöllisyyttä. Koomillisissa osissa hänen huumorinsa on tuota karskeaa, rehevää laatua, joka kenties kauhistuttaa jokaista teevesi-esteetikkoa, mutta sievistelemättömässä raittiudessaan juuri on todellinen tunnusmerkki siitä, onko "vis comica" tekijässä. Paras näistä Kiven neljästä kappaleesta lienee erinomaisen ihana draamallinen idylli "Lea", jossa erittäinkin runollinen sommittelu erinomaisessa itämaisessa valaistuksessaan tekee mitä täydellisemmän vaikutuksen. "Karkurein" toiminta välistä nojautuu vaikuttimiin, joiden draamallinen käytännöllisyys on melkein arveluttava; mutta kirjoituslaadussa hehkuu kiivas innostus, luonteissa viehättää jalomielinen jäykkyys, joka vie meitä oikeaan traagilliseen kauhistukseen. Näytelmässä "Yö ja päivä" miellyttää eräänlainen soma suloisuus ja "Kihlauksessa" tavataan muutamia noita totisia, viattomassa ja alkuperäisessä koomillisuudessaan omituisia olentoja hämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet kansalaisoikeuden kirjallisuudessamme. Kiven näytelmät ennakoitsevat kaikki suomalaista teatteria; erittäinkin hänen koomillisissa kappaleissaan tarjoutuu koko galleria viehättäviä kuvia suomalaista talonpoikaiselämää tuntevalle näyttelijälle. Tuokon "Saul" kuuluu sitä vastoin ainoastaan luettavaksi määrättyjen näytelmien joukkoon, runoudenlajiin, joka paljaan esteettisyyden kannalta katsoen kenties näyttänee arveluttavalta, mutta jonka oikeutta kirjallisuudessa ei sovi kieltää semmoisessa maassa, jossa muureja, eikä ihmisiä, on luultu pääasiaksi teatterissa. Tuokko on Kiven runollinen vastakohta; tuolla jylhä salo tummin honkineen, pauhaavine koskineen, täynnä syvänteitä, joiss esteettinen "maku" kompastuu, täällä tuuhea puisto hiekkakäytävineen, suorine kanavineen, mutta useinkin melkein liika tasainen. Aatteellinen innostus, joka draaman sankarin hermostuttamiseksi on tarpeellinen, puuttuu Tuokon henkilöiltä; hänen voimansa on runollisessa kirjoituslaadussa, joka puhtaudessaan, sujuvaisuudessaan ja klassillisessa ylevyydessään on moneksi ajaksi oleva loistava esikuva suomalaiselle draamakirjallisuudelle.
Maamme ruotsalaiset draamankirjoittajat eivät ole näinä vuosina olleet yhtä onnellisia runouden arpajaisissa; heille on enimmiten sattunut tyhjiä numeroita. Mehukas realismi henkilöiden kuvailemisessa ja onnistunut toimintain järjestäminen korottavat G. Laguksen "Klubbhöfdingen" tavallisesta kaavamaisesta murhenäytelmällisyydestä muutamia askeleita ylemmäksi; mutta vaikuttimet ovat osittain aivan teeskenneltyjä, osittain aivan mitättömiä, eivätkä voi syvemmin tyydyttää. Täydellisen haaksirikon yleisön jäykkää kylmyyttä vastaan kärsi Malmströmin "Erik Fleming", jossa samaten muutamat erityiset kauniit kohtaukset eivät jaksa peittää toiminnan epädraamallista rakennetta ja motiivien kurjuutta. Draamallisten päiväkorentojen joukossa mainittakoon Rosendahlin "Ainamo", jossa muutamat lyyrilliset huokaukset ja liverrykset soivat jotenkin somilta ja Berndtson'in pieni ilveily "Tiden Teaterdirektör", jossa muutamat, melkoisen sukkelat "bonmots" valtiollisista oloistamme kolme vuotta sitten huvittivat yleisöä ja matkaansaivat pitkän esteettisen kirjoituksen maamme etevimmältä tarkastajalta, F. Cygnaeukselta.
Romaanikirjallisuus on, niinkuin tiedetään, näinä vuosina ollut kaunokirjallisuutemme heikoin puoli. Yleisön lukuhalu on juuri siinä kohden valveilla ja mielihyvällä otetaan ulkomaan sekä hyviä että kehnoja tuotteita vastaan, kun kotimaan tuotteliaisuus ei vähimpiäkään tarpeita täytä. Kelvollinen suomalainen romaanikirjallisuus olisi sen tähden meille mitä tärkeintä, ja kummaa on, että tämä osa kirjallisuuden vainiosta näin on jäänyt viljelemättä. Historiamme esim., jossa yhteiskunnallinen edistys ja sisälliset olot ovat valtiollisia seikkoja paljoa tärkeämmät, soveltuisi paremmin runollisesti käytettäväksi W. Scottin historiallisen romaanin puvussa kuin draamallisessa muodossa, johon nuoret runoilijamme sitä niin mielellään pakoittavat. Harvoin historiassamme kansaa elähyttävät aatteet ovat kiihtyneet semmoiseen abstraktiseen intoon, joka tekee historiallisen draaman sankarin; sitä vastoin ihmisten taistelu ulkonaisten olojen kanssa sekä luonnosta että elämästä tarjoo viehättävimmät aineet historiallisen romaanin eepilliselle kertomukselle. Näinä neljänä vuotena ilmestyneiden romaanien joukossa Topeliuksen tekemät tietysti etupäässä herättävät huomiota. Sujuvassa ja vilkkaassa kertomustavassa pysyy Topelius vielä mestarina, niinkuin ennenkin; siinä tavataan hänen vertaisiansa ainoastaan paraiden romaanisten novellistien keskuudessa. Hänen elävä mielikuvituksensa keksii yhä vielä jännittäviä juonia, jotka eivät ainoastaan vaikuta, että ruvettuamme lukemaan meidän on mahdoton jättää romaani kesken, mutta sen lisäksi vielä kummastuttavat vaihtelevaisuudellaan ja uutuudellaan. Mutta tämän hänen säilyneen virkeytensä rinnalla on myös jonkunlainen huolimattomuus teoksen taiteellisesta rakenteesta kasvamistaan kasvanut, joka melkoisesti vähentää teoksen sisällistä arvoa. Topeliuksella on ollut tapana aina ensin julkaista romaaninsa nurkkaliitteenä päivälehdissä, ja vaikka tuo tapa kyllä voisi olla hyödyllinen, ei se taiteellisen eheyden puolesta juuri ole suosittava. Topeliuksen viimeisissä novelleissa loppu melkein aina huonosti soveltuu alkuun kun näet aina liika selvästi näkyy, että tekijä on ryhtynyt teokseen tietämättä, mihin toiminnan juoksu viimein on vietävä, ja usein tapahtuukin, että tämä kääntyy toiseen suuntaan kuin mitä alkurakenne ennusti. Tämä epätasaisuus haittaa varsinkin "Kyrkoherdevalet i Aulango" nimistä novellia, joka 1867 ilmestyi "Åbo Underrättelserissä"; tämä on kolmanneksi osaksi jotenkin tavallinen kummitusjuttu Hoffmannin tapaan, kolmanneksi osaksi kamala väitös maamme kirkollisista oloista ja kolmanneksi osaksi joukko kuvaelmia herrassäädyn jokapäiväisestä elämästä maalla, jota osaa yksistään sopii kiittää onnistuneeksi. "Välskärin kertomuksia" ilmestyi tähän asti viimeinen "Helsingfors Tidningarissa" 1866, nimeltä "Under Gustaf II:s första regeringsår". Kolmannen Kustaan aika on jo ennestään Topeliuksen mielikuvitukselle rakas ja tuttu. Romaanissa ilmaantuvat laatukuvat ajan valtiollisesta ja seuraelämästä ovatkin loistavia ja tekijän tarkka silmä tekee usein muistutuksia, jotka oksaan osaavat. Liitenovelli-kirjailijan huolimattomuus ilmestyy tämän kertomuksen romanttisessa puolessa, joka on hyljättävä. Kolmannen Kustaan päivistä onkin paras näistä romaaneista, "Kuninkaan hansikka", joka ilmestyi menneen vuoden "Novellikirjastossa". Siinä Topeliuksen ihmeellinen kertomustaito paraiten näkyy ja ainoastaan historiallisen katsantotavan suhteen on moittimisen syitä. — Paitsi näitä Topeliuksen teoksia ei ole juuri mitään tärkeämpää ilmestynyt romaanikirjallisuuden alalla. Tavallista sensatsionikirjallisuutta ovat K.J. Gummeruksen historialliset kertomukset "Rahvaan tytär miljonain hallitsija" ja "Rollijärven avannot" (viime vuoden Suomettaressa). Välistä somia, mutta useammin vähäpätöisiä ovat T. Sederholmin "I Finland" nimiset kertomukset. Samaa kiitosta ja samaa moitetta sopii antaa T. Hahnssonin idyllille "Haapakallio". Jotakin suurempaa, aatteellisempaa on Stella tarkoittanut kirjoittaessaan "En qvinna af vår tid", jossa hän on tahtonut esittää jalomielisen, vapaan naisen esikuvan. Ihanne on häneltä muuttunut sen ivakuvaksi, mutta kirjoitustavassa miellyttää sivistynyt säädyllisyys.
Tarinakirjallisuus on runoustaiteen haara, joka Pohjoismaiden ja erittäin Suomen kirjallisuudessa ei ole vähäpätöiseksi arvosteltava. Neljältä viime vuodelta onkin tällä alalla muutamia tuotteita, jotka ansaitsevat huomiota. Niiden etupäässä on tietysti mainittava "Suomen kansan Satujen ja Tarinain" neljäs osa. Semmoiset kirjat eivät ole merkillisiä vain täksi päiväksi taikka huomiseksi, ne virkistävät kirjallisuutta monta miespolvea perätysten; ne ovat lähteitä, jotka eivät ainoastaan ole ihania itsekseen, vaan myöskin kastelevat ja hedelmöittävät koko kirjallisuuden vainion. Vaikka tämä neljäs osa ei ole kaikin puolin edellisten vertainen, on siinäkin monta miellyttävää suomalaisen alkuperäisyyden helmeä. Niiden rinnalla Topeliuksen "Visor och Sagor" näyttävät kuivamaisilta, vaikka nekin ovat täynnä suloista runoutta. Näitä on viime vuosina ilmestynyt kaksi vihkoa. Luettavia ovat myöskin Emlekylin "Honkain Tarinat".
SAKSALAISESTA DRAAMASTA
1870-71
Saksan draamakirjallisuuden alalla ei viimeisen sota-ajan isänmaallinen mieliala ole niin silmiinpistävä kuin esim. lyyrillisyydessä. Hetken innostus voi synnyttää jonkun kelvollisen ja ihanankin runoelman; mutta kelvolliseen draamaan se ei ole riittävä, siihen tarvitaan välttämättömästi muodostavaa mielikuvitusta ja vahvat traditsionit, jotka syntyvät vasta vakaantuneista oloista. Epälukuisia isänmaallisia näytelmiä on kirjoitettu viime sodan aikana; mutta ne olivat tavallisesti ainoastaan hetken lapsia, aiotut teatterin käytännöllisiä tarpeita varten, jonka palkeilla ne elivät ja kuolivat. Paremmat draamat ovat olleet historiallista laatua. Näissä ilmenee melkein kaikissa harrastus sulattaa yhteen Schillerin aatteellinen katsantotapa ja nykyinen realismi. Merkillinen on siinä kohden H. Kruse, joka äsken on ilmaantunut runoniekkain joukkoon, toimitettuaan monta vuotta Saksan parasta valtiollista lehteä "Kölnische Zeitung", jonka hän on tehnyt oikein eurooppalaiseksi mahdiksi. Hänen draamansa todistavatkin valtiollisiin seikkoihin tottunutta henkeä; hänen henkilöiltään puuttuu kaikki väärä kirkastus; ne nojautuvat aina historialliseen olevaisuuteen. Hänen tyylinsä on ytimekästä eikä osota tuota saksalaisessa draamakirjallisuudessa ivallista Schillerin-näköisyyttä. "Die Gräfin" kuvailee friisiläisen ruhtinasperheen sammumista 15:nnen vuosisadan loppupuolella. Aine on otettu vanhoista friisiläisistä ballaadeista ja kronikoista. Kreivinna Teda hallitsee maatansa miehuullisella jäntevyydellä, masentaa ylpeätä aatelistoa, hävittää merirosvojen pesiä ja tekee pienen valtakuntansa kukoistavaksi; mutta sama järkähtämätön lujuus, joka kukistaa maan viholliset, tekee hänen kovaksi äidiksi; hän särkee lapsiensa onnen ja jää yksin Niobena elämään kaikkien lapsiensa kuoltua. "Wullenweberissä" esitellään tuota uljasta lyybekkiläistä demagogia, joka yritti tehdä Hansaliiton jälleen siksi, mitä se mahtavuutensa aikana oli ollut, Pohjan ensimmäiseksi vallaksi; — yritys kuitenkin musertui skandinaavisten maitten herännyttä kansallishenkeä ja saksalaisten ruhtinasten kateutta vastaan. "Erik XIV" kuvaa Kustaa Vaasan onnettoman pojan onnetonta loppua. — A. Lindner herätti kuusi, seitsemän vuotta takaperin huomiota Preussin kuninkaan palkitsemalla näytelmällänsä "Brutus ja Collatinus". Nyt hän on taas kirjoittanut kaksi uutta historiallista draamaa: "Die Bluthochzeit" ja "Katarina II". Hän on sivistynyt, paljon lukenut kirjailija, joka ymmärtää taiteensa; hän panee voimakkaasti toiminnan kokoon, hän kirjoittaa tuota oikeata kivikirjoitusta, joka erottaa draamallisen runoniekan lyyrillisestä. Mutta hänen alkuperäisyytensä ei ole yhtä kiitettävä; välistä kuulemme Shakespearen mehukasta huumoria, välistä huomaamme Schillerin aatteellisen vapaudenhengen innostuttaneen tekijää, välistä kohtaamme tuttuja V. Hugon tapaisia väkivaltaisia ristiriitoja. Myöskin Lindnerin historiallinen asettelu on jotenkin väärä; Medicin Katarina on hänestä ainoastaan tavallinen myrkyttäjätär, joka vain huviksensa murhaa, Venäjän ylpeä Katarina II ilkiö, joka ei kammo mitään rikoksia. — Gutzkow on kirjoittaessaan "Der Gefangene von Metz" luultavasti tahtonut uhrata roponsa hänkin isänmaallisen runouden alttarille; draaman elähyttävä ristiriita saksalaisen protestanttisen uskollisuuden ja ranskalaisen katolisen viekkauden välillä on ehkä vanhan runoniekan aivoissa muodostunut sangen vaikuttavaksi, mutta hänen teeskennelty kirjoitustapansa ja hajallinen tekniikkansa muistuttavat varsin vähän "Uriel Acostan" mainiosta tekijästä. Onnistuneempi on R. Gottschall, joka myös on hakenut historiasta soveliaita aineita anti-ranskalaiseen, saksalais-kiihkoiseen näytelmään. Teoksessaan "Herzog Bernhard von Weimar" Gottschall tekee tämän miehen protestanttisuuden ja saksalaisen yhteysaatteen kannattajaksi, jonka tähden Richelieu viekkaasti houkuttelee häntä pauloihinsa ja jesuiitat myrkyttävät hänen. Viime aikojen saksalais-ranskalaisiin oloihin viittaavat lauselmat tarjoutuvat tietysti itsestään; mutta myöntää täytyy, ettei runoniekan isänmaallinen tarkoitus pöyhkeile liika sopimattomasti. Gottschallin retorinen pontevuus on usein hyvin vaikuttava. Jos "Bernhard von Weimar" on tämän vuoden tärkein tendenssinäytelmä valtiollisella alalla, niin on kirkollisella tämä sija annettava Anzengruberin teokselle "Der Pfarrer von Kirchfeld". Se on tietysti kirjoitettu Döllingerin, vanhoilliskatolisen suunnan hengessä ja saarnaa erittäin pappien naimattomuutta vastaan. Itävallassa ja Etelä-Saksassa, jossa tämä on päivän kysymyksiä, on Anzengruberin näytelmä herättänyt yleistä ihastusta; mutta kylmempi Pohjois-Saksa on tarkastellut sitä tylymmillä silmillä. Se ei juuri tyydytäkkään liika ankaria taiteellisia vaatimuksia, mutta yksinkertaisena kansannäytelmänä se ei ole hyljättävä. Onpa kaksi Itävallan runoniekkaa äsken rikastuttanut saksalaista draamakirjallisuutta. Mosenthalin "Marynassa" on tuon Venäjän historiassa mainion väärän Demetrion leski päähenkilönä; kostaaksensa Demetrion surman, hän julistaa erään tavallisen petturin, kerjäläisen Ivanin, Demetrioksi ja tekee hänen puolisokseen. Tällä rikoksellaan hän ansaitsee traagillisen surman, joka kohtaa häntä Ivanin riettauden ja taitamattomuuden kautta. J. Weilenin teokseen "Graf Horn" on aine otettu kuuluisan raha-asioitsijan Lawin ajoilta. Kaksi vastakkaista henkilöä senaikuisesta seuraelämästä on Weilen kuvannut varsin taitavasti; kreivi Horn on köyhtynyt aatelismies, joka ylenkatsoo työntekoa ja tuhlaa elämänsä velttoihin unelmiin, vaikka hän mielenjaloudessaan osottautuu oikeaksi aatelismieheksi; häntä vastassa seisoo Michel Bourdon, hänen entinen orjansa, kostonhimoinen, raaka, mutta täynnä tuota sitkeää jäntevyyttä, joka tekee hänestä tulevaisuuden miehen. Weilenin draaman kolme ensimmäistä näytöstä on varsin mahtavasti sepitetty, mutta näytelmän loppupuolella vaikutus laimenee.