Rinnassas ain' into palakoon,
Älä aineen orjaks koskaan maadu;
Aattees voittakoon tai sortukoon,
Edestä sen taistele ja kaadu.
Hairahdus voi olla aatteeskin,
Elontyösi maailmalle turha:
Aatteisin sä luota kuitenkin,
Hylkääminen oisi henkes murha.
Turha voi kyll' olla elos työ.
Maaksi itse pian kyllä maadut;
Muistosikin unhe kohta syö,
Peittää kerran voitot täällä saadut.
Aatteen voima, into tulinen
Ne tok' yksin ihmiseks sun saapi:
Ilman niitä lailla eläimen
Ihmismato liikkuu, lahoaapi.
Miksi naurat?
Niin naurat pohjasta sydämen
Sä alituisesti aivan,
Kuin lapsekkaisesti riemuiten
Juur' kesken maallisen vaivan.
Ja ihmetellyt jo kauan oon,
Kuink' iloitset noin sä julki,
Kun suuttua tulis sun kohtaloon,
Mi onnesta pois sun sulki.
Ja onnesta muidenko riemuinnet,
Kun huomata toki taidat,
Jos vaikka minne sä katsonet,
Tiet elon kurjat ja kaidat?
On elo tyhjä ja toivoton,
Ja turhat rientomme aivan,
Siis miksi, sortama kohtalon,
Sä naurat keskellä vaivan?
Niin mietin ennen, nyt tunnen jo:
Sä elon kurjuuden tiedät,
On itses murtanut kohtalo,
Vaan vaivas miehenä siedät.