Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa,
Sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa.
Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat,
Ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat.
Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan,
Ja synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan;
Mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa,
Ne ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.
Mut syämmessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt:
On elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt.
Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; —
On kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.
Rauhaton.
Hän onnens ja syämmens jätti
Tytön haltuhun lemmityn;
Mut onni ja morsian petti,
Sydän murtui jo hyljätyn.
Pois seurasta vanhain ja nuorten
Nyt lähtö on hyljätyn tään.
Yli virtain hän rientää ja vuorten,
Lepo löydy ei missäkään.
Ei lepoon yö häntä vietä,
Ei helle auringonkaan.
Hän rientää eellehen tietä,
Kuin mieletön raivossaan.
Eikö viihdytä unonen kallis?
Eikö rauhoitu onneton?
Ei virkansa sitä sallis,
Sillä posteljuuni hän on.
Koditon vapaus.
Tänne rientäin joutukaatte
Kaikki vapaamieliset;
Orjina kyll' olla saatte,
Pois nyt orjuus, kahlehet!
Missä enää vapautta
Löytää joukoss' ihmisten?
Sitä vainotaan kuin sutta.
Täällä vaan on suoja sen
Luona täytten maljojen.