Timperi kaivaa "Työmies"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien suippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee jo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat elämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee poikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei ole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan läpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta selkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa, joilla sellaisia on.
Tämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä solidaariselta. Ja selittää:
— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja työläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.
Savukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan, punaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille. Mutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten päät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme ilmaan.
Ensimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja mielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös, ulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee kalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.
— Mitä hän siellä tekee? kysytään.
— Ehkä vaativat häntä luotsaamaan?
— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi, jota "förstederska" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta siitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle tarjotaan.
Meitä alkaa vähän pelottaa. Ehkä on sittenkin jotain tekeillä?
Ehkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja hyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja, ja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?