Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.
— Valmiit! Mars!
Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.
Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.
Mikä oiva ilvenäytelmä!
— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on hyvä, sitä seurataan.
Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.
Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen huomionosotus!
Tekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.
Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.
Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.