Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat, joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia. Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.
Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja.
Puotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.
Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.
Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen on jaksanut kestää.
Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus, joka ei jätä ketään tyyneksi.
Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun kätensä meitä kohti ja kirkuu:
— Kirotut englantilaiset!
Joukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.
Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan… Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia, pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.