Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu? Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu, koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee. Maaseudulleko meitä kuletetaankin?
Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.
Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa, ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen. Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.
Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen kenttäteltan eteen.
Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra, kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.
Ja kun meitä komentava aliupseeri huutaa
— Halt! Seis!
Tarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää meidät.
Aliupseeri jättää hänelle nimiluettelon.
Toimitetaan nimihuuto.