Senjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on suuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.
Englantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja röyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo kahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.
Ja kenttävääpeli uhkaa vielä ilkkuen:
— Minä kyllä opetan minkälaisen kansan kanssa he ovat liitossa!
Mutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat tyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän yllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.
VIII
Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.
Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.
Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin, pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän… Mutta kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.
Uteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.