Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät keskusteluun asemastamme.
Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin. Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä solinana.
Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä, ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä hyväksemme?
Huomisaamuna tuumasta toimeen.
Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.
Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin toiselle puolelle.
Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä on lämmin ja hyvä olla.
Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.
IX.
Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.