Ihmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:
— Englantilaisiako?
— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.
Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.
Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys. Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa, sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa. Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa olkapäälle.
Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät, on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä, tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta. Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista kunniaa, me nostamme lakkiamme.
Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.
Meillä on suuri kantamus.
Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio. Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.
— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.
Ohi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.