Maistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta, äitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin syödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se tahmeaksi melkein ilettäväksi.
Toiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja korvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä vaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti itseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän pääasiallisesti elää.
Tällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta vaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran sianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!
X
Iltapäivällä sattuu kohtaus, josta olisi voinut olla vakaviakin seurauksia, jos ei meitä kohtaan olisi vallinnut myötätuntoinen mieliala.
Seisomme telttamme oven edessä poltellen ja pakisten.
Maantieltä näemme ratsastavan erään upseerin jalosyntyisen raudikon selässä.
— Kuka tuo on? kysyy eräs joukostamme lähinnä seisovalta sotamieheltä.
— Se on hauptman, vankileirin ylipäällikkö, vastaa hän!
Pidämme lyhyen sotaneuvottelun. Eikö olisi sopivinta käydä puhuttelemassa häntä vapautusjuttumme johdosta. Mahdollisesti voisi hän antaa meille vielä parempia neuvoja.