Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme muuttaa Bütovin linnaan.
Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.
— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista. Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.
Kaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.
Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee peruutuskäsky.
Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja peruutetaan… Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan miehen kanssa samaan telttaan?
Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.
Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme saada yöksi makuupaikan itsellemme.
Siksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.
Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön. Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen, lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut. Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia paikoilleen.