Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat tiililattiaamme.
On päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.
Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.
Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo viittäkymmentä kopekkaa.
Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei sitä olisi keksitty.
Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.
— Niet, niet, kiellän minä.
Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.
* * * * *
Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.