Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat. Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee soitto.
Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus, joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin uhrinsa isänmaansa alttarille.
XVII
Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin on minunkin alistuttava kohtalooni.
Eräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:
— Mene, mene!
Ja minä menen, mikäs auttaa.
Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.
Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro. Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä vailla.
Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.