Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle selviää nyt ruokien äitelyyden syy.
Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin. Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.
Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.
* * * * *
Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein meitä tervehtimässä.
Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!
Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion, että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat sensijaan paljon. Kummallista väkeä!
Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy kummeksien:
— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?
— Ei, vastataan.