Kuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät synkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi ollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille vapautemme… Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat suorastaan murhaavia.
Mutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan saapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.
Silloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin surinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili suhahtaa ohi, menee kaupunkiin.
— Oli aivan kuin kapteenin kasvot olisivat katsoneet akkunasta, hän sanoo.
Kaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.
Mutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama automobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää ja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän on samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan, paksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on syvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla kasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen yksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.
Nähdessään meidät, hän nostaa hattuaan ja nyökkää päätään.
Hän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan takkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli Danzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme siksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja jäi muitten mukana Danzigiin.
Kapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän seuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.
On huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka kapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen rehellisiin ja avoimiin silmiinsä.