Meillä on paljon kerrottavaa ja tiedusteltavaa.
— Miten on Danzigiin jääneitten käynyt?
— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen vapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä norjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan aikaa kotonakin.
Ja itsestään kertoo kapteeni:
— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä Saksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on minun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan, kuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin on minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän jälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole jäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen. Hyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan miten paljon vain tarvitsen.
— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että pääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä sanoa.
Ruotsin konsuli puuttuu puheeseen:
— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne kahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.
Me olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme pientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen toivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.
Senjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme ovat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.