Hän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia ja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.
Hän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.
Ruotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan käyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.
* * * * *
Uudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää. Tällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta hän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on itsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa. Muitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa ulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.
Seuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää kertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa kysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän ajattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden, jota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen sanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut, ettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan oli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku miinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja ikävöivästä perheestään kotona.
Tämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin tarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty ruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme… Vanki n:o 105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.
Päivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee yhden parin kumpaakin lajia.
Sitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine viiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä huoneessamme että ulkona.
Päivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.
Hänellä on oiva ajatus mielessään.