Asemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.
Kahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.
Samassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen luokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan arvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain neljäsluokkalaisiksi.
Juna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy joka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä. Asemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla tarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta tuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä… Pelaamme shakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin tuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin nopeammin.
Ainoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet, jotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin päivän tekstiä.
Hän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän kertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta aina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä, takaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat kammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä. Kuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta… ah… olisitte nähneet saappaanvarsiani… Kysytte jos siellä ei peljännyt? Peljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua, jota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli: palaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa kaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon. Sotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti, mitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi edes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma kohtalonhetki… Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat. Sellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja. Kuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut siitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja suuria päämääriä silmälläpitäen.
Hän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on huvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan…
Eräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa seuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello kuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.
Asemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli sihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien ja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin pankkiin ja ties mihinkä.
Menemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille matkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee ympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää heitä loitolla.
Täällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan jatkoa. Kiitämme häntä.