Nyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus meille tehtävänä, meni.
Asemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta vasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion edustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne menemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin perhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä kuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki… Ihan resooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!
Ennen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen. Parsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista olutta.
Syömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin, joitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät. Lopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat itsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.
Nälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria olisi ollut alkuruoka.
Mutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan pöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa eräs:
— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä sairaaksi…
— Puhu joutavia, ärjäsee toinen tyytymättömänä.
Toiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan kaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään vuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.