VEIKATEN VIHILLE
Romaani
Kirj.
KAARLO TERHI
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.
ENSIMÄINEN LUKU.
Esimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.
Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt, kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.
Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti aina vaimon pää ja luomakunnan herra.
Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden — naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.