"Runo!" kuiskasi hän.
"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen suudelman."
Katri punastui ja sanoi:
"Yhden…!"
"Kaksi… kolme… neljä… viisi…"
Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista kyllikseen.
Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin herätessäni.
Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:
"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat menettelemään toisin kuin tahto olisi."
"Katri-kulta, minä en käsitä…"