Teimme juuri muuttoa uuteen taloon. Saimme vielä kerran ahertaa oman kodin rakentamispuuhissa; se oli rasittava tehtävä, mutta samalla rakas ja toivoa herättävä. Huonekalut olivat jo järjestetyt, ja Katri asetteli uutimia paikoilleen. Minä autoin häntä pitäen kiinni tuolia, jolla hän seisoi. Ikkunastamme oli laaja, ihana näköala yli meren rannattoman ulapan. Aurinko meni lännessä mailleen, ja illan varjot alkoivat laskeutua yli meluavan kaupungin.
Tuntui kuin olisi joulu tai juhannus ovella.
Saatuaan työnsä valmiiksi hypähti Katri alas ja horjahtui putoamaan syliini. Laskin hänet hellästi maahan.
Istuuduimme sohvalle ja katselimme ääneti toisiamme. Poveamme paisutti onni niin syvä ja täyteläinen, että mitkään sanat eivät kykene sitä ilmaisemaan. Vihdoinkin, vihdoinkin olivat murheen mustat pilvet poistuneet ja riemun päivä paistoi täydeltä terältään.
"Minusta tuntuu kuin olisi onnemme tullut aivan odottamatta", puhkesi
Katri vihdoin puhumaan.
"Odottamatta, niin, mutta ei aivan ansiotta. Olemmehan ostaneet sen vuosien pettymyksillä ja raskailla kärsimyksillä."
Hämärtyvässä huoneessa näin kyyneleen päilyvän Katrin silmänurkassa.
"Kun muistelen menneitä, raskaita aikoja, tuntuu minusta kuin kaikki olisi pahaa unta tai kauhea painajainen."
"Samoin minustakin. Ja tuntuu lisäksi kuin ei meidän sopisi syyttää ketään tai olla katkera kellekään. Kaikki on ollut meidän hyväksemme. Sillä se, joka on kestänyt onnettomuuden, ymmärtää oikein käyttää onneakin."
Katri nyökkäsi ääneti ja ymmärtävästi ja sanoi hiljaa: