Huone oli pimennyt. Vain hiilivalkean himmenevä hehku levitti salamyhkäistä kimmellystään. Minä tunsin sillä hetkellä sielussani jotain niin korkeata, suurta, pyhää, että tuntuisi loukkaukselta yrittää pukea sitä sanoihin.
Nyt kuulin liikuntaa seinän takaa. Sirkka oli palannut kaupungiltapa käveli huoneessa, hyräillen ihanalla äänellään. Sitte hän avasi pianiinon. Muutaman valmistavan akordin jälkeen hän alkoi laulaa — laulaa madonnalaulua. Kuulimme selvään:
"On ilta, päivä mailleen käy,
mut ystävääni ei vain näy.
Oi etkö helly itkustain!
Madonna, kuule huutoain!"
Ihmeellinen liikutus valtasi minut.
"Katri, kuulehan! Noin kauniisti hän ei ole ikänä madonnasta laulanut."
Katri nyökkäsi hiljaa. Taas soi laulu:
"Oot puhdas yli kaikkien,
mut minä kurja syntinen.
Ah, jospa pyhyytes ma sain!
Madonna, kuule huutoain!"
Kuului muutama vihlova sointu, mikä kohta suli vienoon, hyräilevään pianissimoon, jonka kaiku etääntyi, kuoli pois kuin väsynyt laine rannan ruohikossa…
Hiilloskin oli riutunut. Sen viimeinen hohde kajasti Katrin kasvoille ja siitä lapseen.
"Nyt tiedän varmaan, että madonna tuottaa onnea", sanoin minä.