Nuorin lapsi heräsi. Hän otti pienokaisen syliinsä, siirsi tuolin takan ääreen ja istui antaen loimottavan pystyvalkean lämmittää lasta.
Ilta oli pimennyt. Kadulla syttyi lyhty toisensa perästä. Meren pinta välkehti iltaruskon sammuvassa hohteessa, ulapalla kynti laiva aaltoja kymmenien tulien tuikkiessa.
Kun taas käännyin ja loin katseeni Katriin, joka istui lapsi sylissä syrjittäin minuun, näin kuvan, joka monin verroin voitti edellisen. Siinä oli jotakin niin tutunomaista, kodikasta, elettyä, että minä aivan hätkähdin ja kysyin itseltäni, missä olin ennen nähnyt samanlaista. Äkkiä, vaistomaisesti minulta pääsi huudahdus:
"Madonna!"
Katri katsoi minuun hymyillen:
"Joko sinä taas uneksit?"
"En, tämä on todellisuutta, ihanaa todellisuutta. Asetu niinkuin olit äsken, niin olet ihan ilmetty… Kas niin! Nyt on arvoitus selvinnyt: madonna olet sinä!"
Katri nauroi:
"Sädekehää vain vailla, — pyhyyden loistetta."
"Rakkauden ja uskollisuuden sädekehä ympäröi päätäsi. Pitäkööt pyhimykset ja enkelit kruununsa, minun silmissäni sinulla on loisto, jota ei mikään maallinen eikä taivaallinen kirkkaus himmennä."