Katri tukisti minua ja sanoi:
"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!"
Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa. Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti! Minä peruutan jokikisen sanan."
KOLMAS LUKU.
Me vietämme häitä ja kuherruskesää.
Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.
Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä, uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.
Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran kihlauksemme jälkeen.
Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.
Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti, että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä: