"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen keittokirjaa", selitti Katri.
Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän käski minun maksaa ja lähti.
Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi, tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin, että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.
Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin esimakua.
Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä moinen herkku oli nimeltänsä.
"Se on muhennosta", selitti Katri viisaan näköisenä.
"Eikö sillä ole sukunimeä?"
Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian- vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko "muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani", rohkenin arvostella.
Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi: