* * * * *
Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan, että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan. Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.
Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä — rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten! Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja vangitsi minut lopullisesti.
Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.
Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine, jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin, tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti, ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä koholla ja sanoin:
"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!"
Kun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:
"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?"
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.
Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:
"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?"