Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset: uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä ansaitsenkaan."
Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"
"Historian! Onko sillä sellainenkin?"
Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.
Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti! Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua silmissäni.
"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi", sanoin minä.
"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri hymyillen.
"Mutta historia?"
"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa onnea ja että madonna kuulee rukouksen."
Nyt nauroin minä vuorostani: