"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen seurassaan."
Eikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.
Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa. Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa. Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei voinut vaatia mestarin tulkintaa.
Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.
Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.
"Jatka vain! Se on Beethovenia", sanoin minä.
"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon."
"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?" pyysin.
Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.
Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen Marcia funebren. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi kääntyä pois salatakseni liikutustani.
Vielä oli allegro soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi: