"Se on totta, se. Mutta kun kerran piti viedä panttiin soittokoneeni kunnallisverojen suoritukseksi, täytyi lopettaa se homma."
"Mutta voisithan nyt käyttää Sirkan pianiinoa. Hän on päivällä koulussa", jatkoi Katri innostuneena.
"Sinäpä sen sanoit!" pääsi minulta. Ja minä ihmettelin, ettei asia ennemmin ollut tullut mieleen.
Sirkka suostui mielellään ehdotukseen sanoen, että voisin ottaa vaikka sata oppilasta, — se ei häntä mitenkään häirinnyt.
Ilmoitin lehdissä, ja jos kohta en saanutkaan Sirkan mainitsemaa oppilasmäärää, saatoin kuitenkin alottaa työn.
Vaikka olin päättänyt panna kirjailijan lakkautuspalkalle, suunnittelin samoihin aikoihin suurta romaania, josta summittaisten laskujen mukaan uhkasi paisua 4—500 sivun kokoinen. Tarkoitukseni oli luoda jotakin uutta ja käänteentekevää niin hyvin sisällyksen kuin tyylin puolesta. Päätin esim. poistaa rakkaudentunnustuksista kaiken kieräilyn ja teeskentelyn ja antaa henkilöitten puhua suunsa puhtaaksi. Edelleen julistin pannaan imelät vertaukset sellaiset kuin "simasuu" ja "samettiripset", koska tuommoinen hämäryys eksyttää kehittymätöntä lukijaa. Tässä työssä antoi Katri minulle arvokasta apua. Niinpä hän kuullessaan, että päähenkilö oli nuori tyttö, vaati heti saada itse asettua tämän sijalle. Lisäksi hän sanoi, että jos teoksessa oli rakastuneita, niin ei heitä saatu millään tavoin johdattaa korvaamattomaan onnettomuuteen, vaan oli toimitettava niin, että he vanhempien vastustuksen ja monien erehdysten jälkeen vihdoin onnellisesti saivat toisensa ikiomaksi. Lupasin ottaa varteen neuvon, ja Katri ennusti, että kirjani saavuttaa suunnattoman menekin, jotta neljäs, vieläpä viideskin painos loppuu kesken.
Aikaa myöten karttui rakennusrahastomme. Se olisi ollut tuntuvasti isompi, ellei onneton viikkolehti olisi aluksi niellyt kaikkea; sitäpaitsi useat lauluoppilaistani suvaitsivat lopettaa opintonsa ja jättää tuntinsa maksamatta.
Eräänä aamuna tapahtui ihme. Katri hyöri keittiössään. Minä olin vielä sängyssä ja luin aamulehteä.
Olen aina kohdellut sanomalehden ulkosivuja niinkuin kirjan kansilehtiä. En tiedä, mikä tällä kertaa sai minut silmäilemään etusivua. Ilmoitusten joukossa oli eräs, johon katseeni pysähtyi kuin naulittuna. En ollut lukenut montakaan riviä ennenkuin ponnahdin istualleni ja aloin suurella äänellä huutaa:
"Katri, Katri! tulehan tänne! Pian, pian!"