"Hyvä Jumala! Kahvi kiehuu ylitse!" kirkaisi Katri ja hellitti kaulastani, jolloin minä kadotin tasapainoni ja keikahdin selälleni.
Mitä liekin erimielisyyttä sattunut välillämme, siinä olimme yhtenä sieluna, että oman kodin perustamisen hetki oli nyt lyönyt, vaikka sataisi vanhoja ämmiä ja piilukirveitä.
Sinä päivänä ei romaania syntynyt monta riviä, ja Katri oli myöhästyä toimestaan. Seuraavana päivänä lähdin tapaamaan sitä jaloa miestä, joka oli meille tuntematon, mutta jonka nimeen unelmamme ja toiveemme nyt mitä moninaisimmilla säikeillä kietoutuivat.
Tultuani konttoriin kysyin herra Ansiota. Apulainen huusi viereiseen huoneeseen: "onko tirehtööri siellä?" Minä huomasin esiintyneeni moukkamaisesti, kun sain ojennuksen naiselta.
Tirehtööri tuli samassa sisään, kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä. Hän oli keskimittainen, puoleksi kaljupäinen, nykerönenäinen mies, jonka silmät katsoivat kummallisesti kieroon, niin että häntä oli vaikea tähystää suoraan silmiin.
Ennenkuin ehdin ilmaista asiaani kysyi tirehtööri, asuinko Helsingissä ja mikä oli toimeni. Ilmoitin, että minua syyttömästi sanottiin kirjailijaksi. Tirehtööri vilkastui ja sanoi osaaottavasti:
"Jahah, juu! Olenhan minä lukenutkin teidän kirjojanne. Tehän olette kirjoittanut sen Laulun tulipunaisesta kukosta."
"Kukostako?" sanoin minä. "Senvärisestä kukkasesta on Linnankoski kirjoittanut."
"Aivan niin, se on totta, — minulla oli muuta mielessäni. Tarkoitin kyllä viime kirjaanne, sehän oli mainio!"
Koska en ollut tullut töistäni tiliä tekemään, ilmoitin saapuneeni puhumaan uudesta asunto-osakeyhtiöstä. Tirehtööri ei ilmaissut pienintäkään kaupanteon halua, vaan kysyi, olinko perheellinen mies, ja kun vastasin myöntäen, sanoi hän, että perhe ilman kotia oli kuin lintu ilman pesää. Sitte hän alkoi loistavin värein kuvata uutta taloa, josta oli tulossa oikea Onnela. Nähtyään liikutukseni katsoi hän minua omituisen tutkivasti kulmiensa alta ja sanoi: