Aloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin kaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta muistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin hintainen. Se sai siis armon.
Paneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta uni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä korvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan kuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja mollissa kirkunut:
"Naimisiin! Naimisiin! Sinun pitää mennä naimisiin! Kuuletko, vanhapoika!"
Taistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua, näytti pitkäänenää ja virnisteli:
"Naimisiin siitä, vanhapoika — jos joku sinusta huolii!"
Sinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen: päätin mennä avioliittoon… Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani voinut toisin tehdä.
Tähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha.
Kiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.
Herättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Vähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti, yhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä päätökseni. Ja minä sanoin:
"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani peräydyn."
Lukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni pussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen sakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan avioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.