Maltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea hänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.
TOINEN LUKU.
Lukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.
Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä muuta kuin jaa ja aamen.
Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa, kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan täydellisyyteen.
Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä, kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino, millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s. ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.
Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun verran romantillisissa olosuhteissa.
Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi — se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän, ja hänen silmänsä painuivat alas.
Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella, mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään huomannut minua, mutta miten lieneekään: andante'n aikana kohtasimme toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!" Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.
Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.