Toistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien ajattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli se yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani samaan kadotukseen.
Kun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan ristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja kaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin vakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun tiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli varmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla hän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.
Verrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos Sirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja soitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä tulisi taloon.
* * * * *
Ja olihan yksi, joka tiesi ja myöskin ymmärsi käyttää sitä hyväkseen.
Eräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi puhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui palttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa ja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin minun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen astui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari Johanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.
Kaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä. Hän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa osoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli kellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.
Odotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän näkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi suunsa ja sanoi syvämietteisesti:
"Siellä tuulee tänään. Taitaa valmistaa sadetta."
Johon minä sanoin: