Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien aikojen tultua.
Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.
Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.
Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi "vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat kaikista rakkaimmat.
Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä maalle.
Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet saamaan sopivaa kesäasukasta.
Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui niin vaikealta.
Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi katkerasti naurahtaen:
"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."
"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa etuansa laskeva järki."